Herra Brooke ei sanonut mitään antaessaan kirjan Megille, joka sanoi viattomasti:
— Minä luulin että se on runoutta.
— On siinä sitäkin. Koettakaa lukea tästä näin.
Herra Brooken huulilla leikki hymy, kun hän haki esiin onnettoman
Marian valituksen.
Seuraten ruohonkortta, jolla uusi opettaja osoitti hänelle riviä, Meg luki hitaasti ja ujosti, saaden tietämättään runon kimallusta noihin vaikeihin sanoihin soinnukkaan äänensä pehmeällä korostuksella. Ruohonkorsi liukui alemmaksi, ja tuon surullisen kohtauksen kauneus sai Megin pian unohtamaan kuulijat, ja hän antoi onnettoman kuningattaren sanoille syvästi traagisen sävyn. Jos Meg olisi silloin nähnyt herra Brooken ruskeat silmät, olisi hän heti paikalla pysähtynyt, mutta hän ei kertaakaan katsahtanut kirjastaan.
— Oikein hyvin luettu! sanoi herra Brooke hänen pysähtyessään, eikä hänellä ollut vähintäkään aavistusta niistä monista virheistä, joita Meg oli tehnyt.
Neiti Kate nosti lornetin silmilleen, tarkasteli aikaansaannostaan, sulki sitten luonnoskirjansa ja sanoi alentuvasti:
— Te äännätte sangen sievästi. Teidän kannattaa jatkaa opintojanne, sillä saksan taito on erittäin hyödyllinen opettajalle. Mutta nyt minun täytyy mennä paimentamaan Gracea, hän riehuu liiaksi.
— Unohdin että englantilaiset nyrpistävät nenäänsä kotiopettajattarille eivätkä kohtele heitä kuten me, sanoi Meg katsellen pahoilla mielin ylväästi poistuvaa olentoa.
— Kotiopettajilla ei myöskään ole hyvät päivät Englannissa, sen tiedän omasta kokemuksestani. Mikään maa ei ole Amerikan vertainen meikäläisille, Margaret-neiti, sanoi herra Brooke näyttäen niin tyytyväiseltä ja iloiselta, että Meg häpesi kun oli valittanut omaa osaansa.