— Silloin olen iloinen, että saan elää Amerikassa. En pidä työstäni, mutta saan siitä sentään tyydytystäkin enkä tahdo valittaa. Toivon vain että voisin pitää opettamisesta kuten te.
— Luultavasti pitäisittekin, jos teillä olisi sellainen oppilas kuin
Laurie. On oikein ikävää, että menetän hänet ensi vuonna, sanoi herra
Brooke mietteissään kaivaen kuoppaa sammaleen.
— Hän kai menee lukioon, vai kuinka? Megin huulet tekivät tämän kysymyksen, mutta hänen silmänsä lisäsivät: — Ja mihin te itse sitten joudutte?
— Menee kyllä, ja on jo aikakin. Ja heti kun hän on päässyt lukioon, minusta tulee sotilas.
— Sepä jotakin! huudahti Meg. — Minusta jokaisen nuoren miehen pitäisi ruveta sotilaaksi, vaikka se onkin kovaa äideille ja sisarille, jotka jäävät kotiin, hän lisäsi surullisena.
— Minulla ei ole kumpiakaan ja vain hyvin harvoja ystäviä, jotka välittävät elänkö vai kuolen, sanoi herra Brooke melkein katkerasti. Hän pani ajatuksissaan kuihtuneen ruusun kaivamaansa kuoppaan ja peitti sen umpeen kuin pienen haudan.
— Laurie ja hänen isoisänsä välittävät paljonkin, ja me olisimme kaikki hyvin suruissamme, jos teille tapahtuisi jotakin ikävää, sanoi Meg sydämellisesti.
— Kiitos, sanoi herra Brooke ilahtuen, mutta ei ehtinyt jatkaa, kun Ned tuli ratsastaen vanhan hevosluuskan selässä ja näytti taitoaan nuorille neideille, eikä sinä päivänä tullut enää hiljaista hetkeä.
— Pidätkö ratsastamisesta? kysyi Grace Amylta, kun he pysähtyivät juostuaan koko joukon mukana Nedin johdolla kentän ympäri.
— Pidän äärettömästi. Sisareni Meg ratsasti siihen aikaan kun isä oli rikas, mutta nyt meillä ei ole hevosia — paitsi Ellen Tree, lisäsi Amy nauraen.