— Kerro Ellen Treestä. Onko se aasi? kysyi Grace uteliaana.
— Niin katsos, Jo on vallan hullaantunut hevosiin, ja niin olen minäkin, mutta meillä on vain vanha naistensatula eikä yhtään hevosta. Mutta puutarhassamme on omenapuu, jossa on hauska tukeva oksa, ja siihen Jo pani satulan ja kiinnitti ohjakset vähän ylemmäksi samaan oksaan. Ja me ratsastamme Ellen Treellä milloin meitä vain huvittaa.
— Sepä on lystikästä, nauroi Grace. — Minulla on kotona poni, ja ratsastan melkein joka päivä Hyde Parkissa Fredin ja Katen kanssa. Se on hyvin hauskaa, ystäväni ratsastavat siellä myös, ja koko Row on täynnä naisia ja herroja.
— Voi kuinka hurmaavaa! Minäkin toivon pääseväni joskus ulkomaille, mutta mieluummin matkustaisin Roomaan kuin Row'hon, sanoi Amy, jolla ei ollut pienintäkään aavistusta, mikä Row — Lontoon Hyde Parkin ratsastie — oli, eikä olisi mistään hinnasta tahtonut sitä kysyä.
Frank, joka istui pikkutyttöjen takana, kuuli mitä he puhuivat ja sysäsi kärsimättömänä kainalosauvansa syrjään nähdessään terveiden poikien tekevän kaikenlaisia hullunkurisia voimistelutemppuja. Beth, joka kokosi hajalleen viskeltyjä kirjailijapelin kortteja, kääntyi häneen ja sanoi ystävälliseen, ujoon tapaansa:
— Pelkään että olette väsynyt, voinko auttaa teitä jotenkin?
— Jutelkaa kanssani, olkaa niin hyvä. On ikävä istua yksin, vastasi Frank, joka kotona nähtävästi oli tottunut olemaan suuren huomion kohteena.
Jos hän olisi pyytänyt Bethiä pitämään latinankielisen puheen, ei se olisi tuntunut vaikeammalta tehtävältä ujosta tytöstä, mutta poiskaan hän ei voinut juosta, mitään pakopaikkaa ei ollut, eikä ollut Jota, jonka selän taakse olisi voinut piiloutua. Ja poikaparka katseli häneen niin alakuloisena, että hän urhoollisesti päätti koettaa.
— Mistä tahtoisitte puhella? hän kysyi hypistellen kortteja kädessään ja pudottaen puolet koettaessaan sitoa ne yhteen.
— Esimerkiksi kriketistä tai purjehtimisesta tai metsästyksestä, sanoi Frank.