13.
PILVILINNOJA
Eräänä lämpimänä syyskuun iltapäivänä Laurie loikoi mukavasti riippumatossaan pohtien mitä naapurit mahtoivat puuhata, mutta ei sentään viitsinyt pistäytyä katsomaan.
Laurie oli huonolla tuulella, sillä päivä oli ollut ikävä. Kuuma ilma oli tehnyt hänet veltoksi ja hän oli hutiloinut läksyissään, jännittänyt herra Brooken kärsivällisyyden äärimmilleen, hermostuttanut isoisäänsä soittamalla harjoituksia puolen iltapäivää, säikyttänyt palvelustyttöä pahanpäiväisesti uskottelemalla piloillaan, että yksi koirista oli saamaisillaan vesikauhun, ja toruttuaan vielä tallirenkiä, joka ei muka ollut hoitanut hyvin hänen hevostaan, hän oli heittäytynyt riippumattoonsa ja mietti siellä nyt maailman tympeää menoa. Mutta ihana iltapäivän rauha tyynnytti hänet vastoin hänen tahtoaan. Tuijottaen pähkinäpuun tummanvihreihin lehtiin hän uneksi kaikenlaista ja kuvitteli juuri keinuvansa valtamerellä matkalla maan ympäri, kun äänien hälinä sai hänet äkkiä taas kuivalle maalle. Hän kurkisti riippumaton silmukoiden läpi ja näki Marchin tyttöjen vaeltavan puutarhan läpi kuin retkelle lähdössä.
— Mitä kummassa tytöillä on tekeillä? ajatteli Laurie ja avasi uneliaat silmänsä selkoselälleen, sillä naapurien esiintymisessä oli jotakin erikoista.
Jokaisella tytöllä oli leveälierinen hattu, ruskea pellavapussi heitettynä toisen olkapään yli ja sauva kädessä. Megillä oli lisäksi tyyny, Jolla kirja, Bethillä kori ja Amyllä salkku. He kulkivat hitaasti puutarhan poikki, menivät ulos pienestä portista ja alkoivat kiivetä kukkulaa ylös.
— Aika lurjuksia kun lähtevät huviretkelle pyytämättä minua mukaan, tuumi Laurie itsekseen. — Soutelemaan he eivät voi mennä, heillä ei ole veneen avainta. Ehkä he ovat unohtaneet sen. Minäpä juoksen viemään sen heille, niin kuulen samalla mitä he aikovat.
Vaikkakin Lauriella oli lakkeja puolen tusinaa, kesti hyvän tovin ennen kuin yksikään niistä löytyi; sitten piti hakea avainta, joka vihdoin tuli ilmoille hänen omasta taskustaan, ja tytöt olivat ehtineet jo pois näkyvistä, kun hän vihdoin hyppäsi aidan yli ja juoksi heidän jälkeensä. Hän riensi lyhyintä tietä venesuojalle ja odotti, että he tulisivat näkyviin, mutta ketään ei tullut ja hän kiipesi mäelle tähystämään. Kukkulan rinteellä oli pieni metsikkö, ja tuon vihreän täplän keskeltä kuului ääni, joka oli heleämpi kuin puiden hiljainen humina ja sirkkojen unelias laulu.
— Tämähän on sievä paikka, ajatteli Laurie kurkistaen pensaiden läpi äänen suuntaan.
Se oli kaunis pieni taulu. Sisaret istuivat suojaisessa sopessa, valot ja varjot leikkivät heidän yllään, tuoksuva tuuli hyväili heidän hiuksiaan ja viilensi heidän kuumia poskiaan ja kaikki metsän pikku eläjät jatkoivat puuhiaan ikään kuin tytöt olisivat olleet vanhoja ystäviä. Meg istui tyynyllään ommellen näppärästi; punaisessa puvussaan hän näytti suloiselta ja raikkaalta kuin ruusunnuppu. Beth lajitteli käpyjä, joita kuusien alla oli runsaasti, sillä hän osasi näperrellä niistä kaikenlaista hauskaa. Amy piirsi sananjalkaryhmää, ja Jo luki ääneen ja kutoi.