Katsellessaan heitä poika vähän häpesi, sillä hän tunsi että hänen olisi pitänyt mennä matkoihinsa, koska hän oli kutsumaton vieras. Mutta hän jäi. Koti tuntui perin yksinäiseltä, ja tämä hiljainen seurue metsän keskellä tyynnytti hänen levotonta mieltään. Hän seisoi niin hiljaa, että orava, joka kokoili syysvarastojaan, hypähti oksalle hänen viereensä, mutta keksittyään hänet äkkiä ponnahti takaisin päästäen niin kimakan äännähdyksen, että Beth katsahti ylös. Tyttö näki alakuloiset kasvot oksien takana ja nyökäytti päätään hymyillen rauhoittavasti.
— Saanko tulla mukaan vai häiritsenkö? kysyi Laurie lähestyen hitaasti.
Meg kohautti kulmakarvojaan, mutta Jo rypisti hänelle uhkaavasti otsaansa ja sanoi viivyttelemättä:
— Tietysti saat tulla. Olisimme pyytäneet sinua mukaan, mutta luulimme ettet välittäisi tällaisista tyttöjen askareista.
— Pidänhän aina seurastanne, mutta jollei Meg huoli minusta, lähden tietysti pois.
— Ei minulla ole mitään tuloasi vastaan, jos vain teet jotakin hyödyllistä, mutta on sääntöjen vastaista olla täällä joutilaana, sanoi Meg vakavasti, mutta suopeana.
— Lue loppuun tämä kertomus sillä aikaa kun minä kudon kantapään, sanoi Jo ojentaen hänelle kirjan.
— Kyllä, kuului säyseä vastaus, ja poika alkoi lukea osoittaen parhaansa mukaan kiitollisuutta siitä kunniasta että hänet oli otettu "Ahkerain yhdistykseen".
Kertomus ei ollut pitkä, ja kun se oli päättynyt, Laurie uskalsi ahkerointinsa palkaksi tehdä joitakin kysymyksiä.
— Saanko luvan kysyä, armolliset neidit, onko tämä erittäin hyödyllinen ja viehättävä yhdistys uusikin?