— Se oli itsestään selvää, ja minä luotin sinuun.
— No niin, en missään tapauksessa kerro vielä nyt, mutta olen hirveän pahoillani ja toivon ettet olisi kertonut sitä minulle.
— Luulin että se huvittaisi sinua.
— Sekö että joku tulee ja vie Megin? Ei kiitoksia.
— Sinusta on kai hauskempaa, että joku tulee ja vie sinut.
— Tahtoisin nähdä sen joka uskaltaisi, sanoi Jo ylpeästi.
— Niin minäkin, sanoi Laurie ja hihitti.
— Salaisuudet eivät nähtävästi sovi minulle, olen kokonaan poissa tasapainosta sen johdosta mitä kerroit, sanoi Jo melkein kiittämättömänä.
— Juostaan kilpaa tätä mäkeä alas, niin tulet entisellesi, ehdotti
Laurie.
Ketään ei ollut näkyvissä, tasainen tie mäkeä alas houkutteli, ja koska kiusaus oli vastustamaton, Jo syöksyi eteenpäin vinhaa vauhtia. Hattu ja kampa lensivät hänen päästään, ja hiusneuloja tippui pitkin mäkeä. Laurie pääsi ensimmäisenä alas ja oli peräti tyytyväinen parannuskeinoonsa, sillä hänen Atalantensa juoksi hänen luokseen läähättäen, silmät loistavina, hiukset hulmuten ja puna poskillaan, eikä hänen kasvoillaan ollut jälkeäkään tyytymättömyydestä.