— Jospa olisin hevonen, niin voisin hengästymättä juosta peninkulmittain tässä ihanassa ilmassa. Voi kauhistus, taidan näyttää oikealta variksenpelätiltä! Mene ja nouki tavarani, niin olet oikea enkeli, pyysi Jo ja istahti vaahteran alle, jonka lehdet peittivät maan punaisen maton tavoin.
Laurie lähti kiirettä pitämättä hakemaan pudonneita tavaroita, ja sillä välin Jo letitti tukkansa toivoen, ettei kukaan tulisi ennen kuin hän olisi taas säädyllisen näköinen. Mutta joku tuli kuin tulikin, eikä se ollut kukaan muu kuin Meg, joka näytti erikoisen arvokkaalta ja täysikasvuiselta parhaassa asussaan, sillä hän oli ollut vieraisilla.
— Mitä maailmassa sinä täällä teet? hän kysyi ja katseli hämmästyneenä pörröistä sisartaan.
— Kokoan lehtiä, vastasi Jo nöyrästi näyttäen korean punaista kourallista, jonka hän juuri oli ottanut maasta.
— Ja hiusneuloja, lisäsi Laurie viskaten Jon polvelle puolen tusinaa. — Niitä kasvaa tällä tiellä, samoin kampoja ja ruskeita olkihattuja.
— Sinä olet juossut kuin hullu, Jo, kuinka saatoit? Milloin jätät nuo poikamaiset tapasi? sanoi Meg moittivasti järjestellen kalvosimiaan ja kohennellen tukkaansa, jonka tuuli oli suvainnut sekoittaa.
— En koskaan ennen kuin olen vanha ja kankea ja nilkutan sauvaan nojaten. Älä koeta tehdä minusta täysikasvuista ennen aikojani, Meg, on jo tarpeeksi kovaa nähdä sinun muuttuvan.
Puhuessaan Jo kumartui lehtien yli salatakseen huultensa värinän. Hän oli viime aikoina aavistanut, että Margaret oli kehittymässä naiseksi, ja Laurien uutinen sai hänet pelkäämään eroa. Laurie huomasi hänen mielenliikutuksensa ja käänsi Megin huomion toisaalle kysymällä äkkiä:
— Missä olet ollut, kun olet noin hienona?
— Gardinerilla, ja Sallie kertoi minulle Belle Moffatin häistä.
Ne olivat hyvin komeat, ja nuori pari viettää talven Pariisissa.
Ajatelkaa kuinka hurmaavaa!