— Kuinka ystävällisiä kaikki ovat meille! hän sanoi liikuttuneena.
— En käsitä kuinka kukaan voisikaan muuta, vastasi herra Brooke ja hymyili niin tartuttavasti että rouva March ei voinut olla hymyilemättä vastaan, ja niin alkoi pitkä matka hyvin entein: päivänpaisteen, hymyn ja iloisten sanojen säestämänä.
— Minusta tuntuu kuin olisi ollut maanjäristys, sanoi Jo, kun naapurit olivat lähteneet aamiaiselle ja jättäneet heidät lepäämään ja virkistymään.
— Minusta tuntuu kumman tyhjältä, lisäsi Meg suruissaan. Beth avasi suunsa sanoakseen jotakin, mutta saattoi ainoastaan osoittaa kädellään äidin pöydällä olevaa vasta parsittujen sukkien kasaa, joka todisti, että äiti viime kiireessäänkin oli ajatellut heitä ja tehnyt työtä heidän hyväkseen. Se oli vain pikkuseikka, mutta se sai maljan vuotamaan yli äyräidensä. Huolimatta urheista päätöksistään kaikki alkoivat itkeä.
Hanna antoi, viisaasti kyllä, heidän keventää mieltään kyynelillä, mutta heti kun näkyi pieniä kirkastumisen oireita, hän saapui avuksi kahvipannuineen.
— Kas niin, tytöt, muistakaa mitä äitinne sanoi älkääkä ruikuttako. Tulkaa juomaan kuppi kahvia, sitten käymme käsiksi töihin ja olemme kunniaksi perheelle.
Kukaan ei voinut vastustaa Hannan houkuttelevia päännyökkäyksiä eikä pannusta nousevaa suloista tuoksua. Tytöt kokoontuivat pöydän ääreen, vaihtoivat nenäliinat ruokaliinoihin, ja kymmenen minuutin kuluttua kaikki oli hyvin.
— Toivokaa ja olkaa ahkeria, siinä tunnuslauseemme ja saammepa nähdä, kuka muistaa sen parhaiten. Minä menen Marchin tädin luo kuten tavallisesti. Voi, jospa hän ei sentään saarnaisi tänään, sanoi Jo juoden kahviaan virkistyneenä.
— Minä menen Kingille, vaikka paljon mieluummin jäisinkin tänne siivoamaan ja laittamaan paikkoja kuntoon, sanoi Meg ja toivoi ettei hän olisi itkenyt silmiään niin punaisiksi.
— Ei ole tarpeen. Beth ja minä voimme mainiosti hoitaa kotia, sanoi
Amy mahtavasti.