Silloin Jo pelästyi, Meg pyysi saada kirjoittaa äidille totuuden, ja Hannakin lupasi 'ajatella asiaa, vaikka vielä ei ollutkaan vaaraa'. Heidän levottomuuttaan lisäsi Washingtonista saapunut kirje, jossa kerrottiin että herra March oli tullut huonommaksi eikä kotiintuloa voinut ajatella vielä pitkään aikaan.
Kuinka pimeiltä päivät tuntuivatkaan nyt, kuinka surulliselta ja yksinäiseltä koko koti, ja kuinka raskaat olivatkaan sisarusten sydämet, kun he odottivat ja tekivät työtä kuoleman varjon viipyessä kodin yllä! Silloin vasta Margaret, istuessaan yksinään käsityönsä ääressä, jolle usein valui kyyneliä, tunsi kuinka rikas hän oli ollut, kuinka rakkaus, turvallisuus, rauha ja terveys ovat elämän todellista siunausta ja paljon kallisarvoisempia kuin rahalla saatu ylellisyys.
Silloin Jo, joka alituiseen istui hämärässä sairashuoneessa kärsivän pikku sisarensa silmien edessä, oppi todella ymmärtämään Bethin luonteen kauneuden ja sulon, tuntemaan, kuinka syvästi ja hellästi kaikki rakastivat häntä ja kuinka todella arvokas oli Bethin epäitsekäs tarve elää toisten hyväksi ja tehdä kotinsa onnelliseksi niillä yksinkertaisilla hyveillä, joita kaikki voivat kehittää itsessään ja joita kaikkien tulisi pitää arvossa enemmän kuin lahjakkuutta, rikkautta tai kauneutta.
Ja Amy ikävöi kiihkeästi kotiinsa maanpaostaan voidakseen tehdä jotakin Bethin hyväksi. Hän tunsi ettei mikään työ olisi nyt ikävää eikä vaikeata, ja muisti katuvana, kuinka monta kertaa nuo avuliaat kädet olivat suorittaneet tehtäviä, jotka hän oli laiminlyönyt.
Laurie harhaili ympäri taloa kuin rauhaton henki, ja herra Laurence lukitsi suuren pianon, sillä hän ei sietänyt kuulla mitään mikä muistuttaisi pienestä naapurista, joka usein oli sulostuttanut hänen hämyhetkiään. Kaikki kaipasivat Bethiä. Maitokuski, leipuri, ryytikauppias ja teurastaja kysyivät kuinka hän voi, rouva Hummel parka tuli pyytämään anteeksi ajattelemattomuuttaan, naapurit lähettivät terveisiä ja kaikenlaista hyvää, ja ihmetellen sisaret huomasivat, kuinka paljon ystäviä tuo yksinäisyydessä viihtyvä ujo tyttönen oli hankkinut itselleen.
Hän itse makasi sillä välin vuoteessaan, vierellään vanha Joanna, sillä kuumehoureissakaan hän ei unohtanut onnetonta suojattiaan. Hän ikävöi kissojaan, mutta ei tahtonut että ne tuotaisiin sairasvuoteen luo — nehän voisivat saada tartunnan. Kirkkaina hetkinään hän oli levoton Josta, lähetti herttaisia terveisiä Amylle, pyysi sanomaan äidille että hän kirjoittaisi pian ja koettikin usein kirjoittaa pari sanaa, jottei isä luulisi että Beth oli unohtanut hänet. Mutta nämä lyhyet hetket päättyivät pian ja Beth heittelehti vuoteessaan tuntikausia puhuen katkonaisia sanoja, tai vaipui raskaaseen uneen, joka ei tuonut mitään virkistystä. Tohtori Bangs kävi kahdesti päivässä, Hanna valvoi yöt, Meg piti valmiiksi kirjoitettua sähkettä varalla laatikossaan, jotta se voitaisiin tarvittaessa heti lähettää, ja Jo ei liikahtanutkaan Bethin vuoteen vierestä.
Joulukuun ensimmäinen päivä oli heille oikea talvipäivä. Pureva tuuli puhalsi, lunta pyrytti sakeasti ja vanha vuosi näytti olevan valmis vaipumaan hautaan. Kun tohtori Bangs tuli sinä aamuna, hän katseli kauan Bethiä, piti tuokion hänen kuumaa kättään omassaan ja laski sen sitten hiljaa peitteelle sanoen Hannalle matalalla äänellä:
— Jos rouva March voi jättää miehensä, olisi parasta pyytää häntä tulemaan.
Hanna nyökäytti päätään puhumatta sanaakaan, sillä hänen huulensa vavahtelivat hermostuneesti. Meg vaipui tuolille aivan kuin nuo sanat olisivat vieneet kaiken voiman hänen jäsenistään, ja Jo, joka hetkisen oli seisonut paikallaan hyvin kalpeana, heitti päällysvaatteet ylleen ja riensi ulos myrskyyn. Hän palasi pian takaisin, ja kun hän ääneti riisui takin yltään, tuli Laurie tuoden kirjettä, jossa kerrottiin että herra March oli taas parempi. Jo luki sen kiitollisena, mutta raskas paino oli yhä hänen sydämellään, ja hänen ilmeensä oli niin onneton että Laurie kysyi nopeasti:
— Mikä on? Onko Beth huonompi?