— Olen sähköttänyt äidille, sanoi Jo epätoivoisen näköisenä ja koettaen potkaista päällyskengät pois jaloistaan.
— Sepä hyvä, Jo. Oletko tehnyt sen omalla vastuullasi? kysyi Laurie, pani hänet istumaan eteisen tuolille ja veti pois nuo vastahakoiset päällyskengät. Silloin hän huomasi kuinka Jon kädet vapisivat.
— En, lääkäri käski.
— Voi, Jo, ovatko asiat huonosti? kysyi Laurie kauhistuneena.
— Ovat. Beth ei tunne meitä eikä puhu edes vihreistä kyyhkysistä, joilla hän tarkoittaa seinäpaperissa olevia viiniköynnöksen lehtiä. Hän ei ole minun Bethini näköinen, eikä kukaan auta meitä kestämään sitä. Isä ja äiti ovat molemmat poissa, ja Jumala tuntuu olevan niin kaukana etten voi löytää häntä.
Kyynelet valuivat Jon poskille, ja hän ojensi avuttoman kätensä ikään kuin pimeässä hapuillen. Laurie sulki sen omiin käsiinsä ja kuiskasi hiljaa:
— Olenhan minä luonasi. Nojaa minuun, Jo rakas!
Jo ei voinut puhua, mutta painoi päänsä hänen olalleen ja ystävällisen ihmiskäden lämmin ote lohdutti hänen surullista sydäntään ja tuntui vievän hänet lähemmäksi jumalaista käsivartta, joka yksin saattoi auttaa häntä.
Laurie olisi tahtonut sanoa jotakin kaunista ja lohduttavaa, mutta ei löytänyt sopivia sanoja ja seisoi vain ääneti silittäen hiljaa Jon päätä. Se oli parasta mitä hän saattoi tehdä, tyynnyttävämpää kuin kaunopuheisimmat sanat, sillä Jo tunsi hänen sanattoman osanottonsa ja koki hiljaisuudessa, kuinka suloisesti ystävän läsnäolo viihdyttää surua. Hän kuivasi pian kyynelensä ja katsoi kiitollisena toveriinsa.
— Kiitos, Teddy, minun on parempi nyt, en ole enää yhtä epätoivoinen.