— Toivo parasta, se auttaa sinua, Jo. Äitisi on pian täällä ja silloin kaikki selviää.
— Olen niin iloinen kun isä on parempi, nyt on äidin helpompi jättää hänet. Oi voi, minusta tuntuu kuin kaikki surut tulisivat yhdellä kertaa ja minä saisin harteilleni raskaimman osan, huokasi Jo ja levitti märän nenäliinan polvilleen kuivamaan.
— Luuletko että Megin on sitten parempi olla? kysyi Laurie näyttäen suuttuneelta.
— Oi, ei tietenkään, mutta hän ei voi rakastaa Bethiä niin kuin minä eikä tulisi kaipaamaan häntä yhtä katkerasti. Beth on omatuntoni, enkä voi menettää häntä. En voi! En voi!
Jon kasvot kätkeytyivät märkään nenäliinaan, ja hän itki hillittömästi, sillä hän oli tähän päivään saakka pysytellyt lujana eikä ollut vuodattanut ainoatakaan kyyneltä. Kun Jon nyyhkytykset asettuivat, Laurie sanoi hiljaa:
— Minä en usko että hän kuolee, hän on hyvä, ja me kaikki rakastamme häntä rajattomasti. En usko että Jumala vielä ottaa häntä pois.
— Hyvät ja rakkaat ihmiset aina kuolevat, voihki Jo, mutta lakkasi itkemästä, sillä hänen ystävänsä sanat rohkaisivat häntä huolimatta hänen omasta pelostaan ja epäilyksistään.
— Tyttö parka, olet aivan uupunut. Etpä sinä tavallisesti juuri menetä rohkeuttasi. Odota vähän, juoksen hakemaan jotakin joka virkistää sinua.
Laurie syöksyi alas harpaten kaksi porrasta kerrallaan, ja Jo laski väsyneen päänsä Bethin pienelle ruskealle hilkalle, jota kukaan ei ollut siirtänyt pois pöydältä, mihin hän oli sen jättänyt. Siinä näytti olevan jokin taikavoima, sillä sen herttaisen omistajan alistuva mieli näytti asettuvan Johon, ja kun Laurie juoksujalkaa tuli kädessään lasi viiniä, Jo joi sen hymyillen ja sanoi urhoollisesti:
— Minä juon Bethin terveydeksi! Sinä olet hyvä lääkäri, Teddy, ja lohdullinen ystävä. Kuinka voin koskaan palkita sinua? hän lisäsi, sillä pojan ystävälliset sanat olivat virkistäneet hänen masentunutta mieltään.