— Lennä kaulaani taas, minä melkein pidän siitä, sanoi Laurie veitikkamaisen näköisenä.
— Ei kiitoksia. Mieluummin lennän isoisäsi kaulaan, kunhan hän tulee tänne. Älä tee kiusaa nyt, ole järkevä poika ja mene kotiin lepäämään, saathan valvoa puolen yötä. Jumala siunatkoon sinua, Teddy.
Jo oli perääntynyt nurkkaan ja lopetettuaan puheensa hän katosi nopeasti keittiöön, missä hän istahti pöydälle ja kertoi kokoontuneelle kissaperheelle, että hän oli 'onnellinen, hirveän onnellinen'. Laurie lähti pois tuntien tehneensä oikein hyvän työn.
— Se poika sitten sekaantuu kaikkeen, mutta annan hänelle anteeksi ja toivon että rouva March on heti lähtenyt matkaan, sanoi Hanna ja näytti tuntevan helpotusta, kun Jo kertoi hyvän uutisen.
Meg riemuitsi hiljaa sydämessään ja jäi lukemaan kirjettä, Jo siivosi potilaan huoneen, ja Hanna leipoi kaiken varalta pari piirakkaa, 'jos sattuisi tulemaan odottamattomia vieraita'.
Raikas henki tuntui puhaltavan läpi koko talon, ja hiljaisia huoneita kirkasti ihmeellinen valo, joka ei ollut enää pelkkää päivänpaistetta. Tuo toiveikas muutos tuntui kaikkialla, Bethin lintu alkoi visertää, Amyn ruusussa ikkunalla huomattiin puhkeava nuppu, jopa takkavalkeakin tuntui palavan iloisemmin. Joka kerta kun tytöt kohtasivat toisensa, valaisi hymy heidän kalpeita kasvojaan. Jokainen iloitsi paitsi Beth, joka makasi raskaassa horrostilassa, tietämättä toivosta tai ilosta, epäilyksestä tai tuskasta. Se oli surullinen näky — nuo ennen ruusuiset kasvot olivat nyt laihat ja kalpeat, ahkerat kädet voimattomat, hymyilevät huulet mykät, ja kauniit, hyvin hoidetut hiukset valuivat hajallaan ja vanukkeisina tyynyllä.
Kaiken päivää hän makasi näin, kohoten vain silloin tällöin kuiskaamaan: — Vettä! ja hänen huulensa olivat niin kuivat, että ne tuskin saattoivat ääntää tämän ainoan sanan.
Kaiken päivää Jo ja Meg hiipivät hänen vuoteensa ympärillä valvoen, odottaen, toivoen ja luottaen Jumalaan ja äitiin, ja kaiken päivää pyrytti lunta, pureva tuuli vinkui nurkissa ja tunnit kuluivat hitaasti. Mutta ilta saapui viimein, ja joka kellonlyömällä katsoivat sisaret, jotka vieläkin istuivat molemmin puolin vuodetta, kasvot valoisina toisiinsa, sillä joka tunti toi avun lähemmäksi. Tohtori oli sanonut, että keskiyön tienoilla luultavasti tapahtuisi käänne joko parempaan tai huonompaan, ja hän oli luvannut tulla takaisin silloin.
Hanna, joka oli vallan uupunut, makasi sohvalla vuoteen jalkapuolella sikeässä unessa. Herra Laurence käveli edestakaisin arkihuoneessa ja tunsi että hän mieluummin olisi kohdannut kapinallisen sotajoukon kuin rouva Marchin levottomat kasvot. Laurie loikoili matolla muka lepäilläkseen, mutta tuijotti koko ajan valkeaan kasvoillaan miettiväinen ilme, joka sai hänen kauniit mustat silmänsä näyttämään lempeiltä ja kirkkailta.
Tytöt eivät koskaan unohtaneet tätä yötä, jolloin he unta saamatta pitivät vartiotaan kauhean voimattomuuden tunteen vallassa.