— Jos Jumala antaa Bethin elää, en koskaan enää ole tyytymätön, kuiskasi Meg vakavasti.
— Jos Jumala antaa Bethin elää, koetan rakastaa ja palvella häntä kaiken ikäni, vastasi Jo yhtä hartaasti.
— Toivoisin ettei minulla olisi sydäntä, sitä särkee niin, huokasi
Meg hetken kuluttua.
— Jos elämä on kovin usein yhtä kovaa kuin nyt, en käsitä kuinka jaksamme, lisäsi Jo epätoivoissaan.
Silloin kello löi kaksitoista ja molemmat unohtivat tuskansa Bethin tähden, sillä he kuvittelivat näkevänsä jonkinlaisen muutoksen hänen riutuneissa kasvoissaan. Talossa vallitsi kuolemanhiljaisuus, jota häiritsi vain tuulen valitus ulkona. Väsynyt Hanna nukkui, ja vain tytöt näkivät himmeän varjon, joka näytti laskeutuvan pienen vuoteen ylle.
Tunti kului eikä mitään tapahtunut, paitsi että Laurie lähti hiljaa asemalle. Toinen tunti kului — ketään ei tullut, ja pelko ja levottomuus ahdisti tyttöjen mieltä. Oliko juna myöhässä lumimyrskyn tähden, oliko matkalla sattunut tapaturma vai oliko — pahinta kaikista — Washingtonissa tapahtunut jokin suuri onnettomuus?
Kello oli kaksi, kun Jo, joka seisoi ikkunan edessä ja ajatteli kuinka kolkolta maailma näytti, oli kuin se olisi kiedottu valkeihin käärinliinoihin, kuuli liikettä vuoteen luota, ja kääntyessään äkkiä hän näki Megin polvistuvan äidin tuolin viereen ja kätkevän kasvonsa käsiin. Jäätävä pelko valtasi Jon mielen.
— Beth on kuollut eikä Meg uskalla sanoa sitä minulle.
Hän oli silmänräpäyksessä paikallaan sängyn ääressä, ja hänen kiihtyneet silmänsä huomasivat suuren muutoksen. Kuumeen hehku ja tuskallinen ilme olivat poissa, ja nuo rakkaat pienet kasvot näyttivät niin läpikuultavilta ja rauhallisilta syvässä kirkastuneessa levossaan, ettei Jo tuntenut mitään tarvetta itkeä tai valittaa. Hän kumartui rakkaimman sisarensa puoleen, suuteli kosteata otsaa hellästi ja kuiskasi hiljaa:
— Hyvästi, Bethini, hyvästi!