Äänten herättämänä hypähti Hanna sohvaltaan, syöksyi vuoteen luo, katseli Bethiä, tunnusteli hänen käsiään, kuunteli hänen hengitystään ja viskasi sitten esiliinan päänsä yli ja istahti tuolille huojuen edestakaisin ja huudahtaen:
— Kuume on poissa, hän nukkuu luonnollista unta, hänen ihonsa on kostea ja hän hengittää helposti. Voi hyvä Jumala!
Ennen kuin tytöt saattoivat uskoa kuulemaansa, saapui tohtori vahvistamaan tiedon. Hän oli kömpelön näköinen mies, mutta tyttöjen mielestä hänen kasvonsa näyttivät vallan taivaallisilta, kun hän katsoi heihin isällisesti ja sanoi hymyillen:
— Niin, tyttöseni, minä uskon, että pikku sisarenne selviää taudista. Pitäkää talo hiljaisena, antakaa hänen nukkua, ja kun hän herää, antakaa hänelle…
Mitä heidän piti antaa, ei kumpikaan kuullut, sillä molemmat hiipivät pimeään eteiseen ja istuutuivat portaille painautuen toisiinsa, mutta he eivät voineet puhua sanaakaan, sillä heidän sydämensä oli liian täynnä. Kun he tulivat takaisin uskollisen Hannan hyväiltäviksi ja suudeltaviksi, makasi Beth käsi posken alla kuten tavallisesti, tuo kauhea kalpeus oli poissa, ja hän hengitti tasaisesti ikään kuin olisi juuri nukahtanut.
— Kunpa äiti vain nyt tulisi! sanoi Jo, kun talviaamu alkoi valjeta.
— Katsos, sanoi Meg näyttäen valkeata, puoleksi auennutta ruusua. — Minä luulin että tämä hädin tuskin aukenisi pantavaksi huomenna Bethin käteen, jos hän olisi — jättänyt meidät. Mutta se on auennut yöllä, ja aion panna sen maljakkoon, niin että siskomme herätessään ensimmäiseksi näkee tämän ruusun ja äidin kasvot.
Koskaan ei aurinko ollut noussut niin kauniisti eikä maailma koskaan näyttänyt niin ihanalta kuin se sinä aamuna näytti Megistä ja Josta, kun he pitkän, surullisen valvontansa jälkeen katsoivat väsynein silmin ulos.
— Kuin satumaailma, sanoi Meg ja hymyili itsekseen katsellessaan tuota häikäisevää näkyä.
— Kuuletko? huudahti Jo hypähtäen seisomaan.