— Sellainen minäkin olen, mutta hyvällä sanalla minua voi hallita paremmin kuin koko maailman sotajoukoilla, vastasi Jo koettaen jotenkin puolustaa ystäväänsä.
— Enkö muka ole hyvä hänelle, häh? tokaisi vanha herra.
— Taivaan vallat, tietysti olette, väliin melkein liiankin hyvä, mutta vähän liian äkkipikainen silloin kun hän koettelee kärsivällisyyttänne. Ettekö itsekin arvele niin?
Jo oli päättänyt saada sen nyt sanotuksi ja koetti näyttää aivan rauhalliselta, vaikka hän hieman vapisikin rohkeata puhettaan. Hänen suureksi ilokseen ja hämmästyksekseen vanha herra viskasi vain silmälasinsa pöydälle ja tunnusti suoraan:
— Olet oikeassa, tyttö, niin olenkin. Pidän pojasta, mutta hän koettelee kärsivällisyyttäni ylen määrin enkä tiedä kuinka kaikki päättyy jos tällaista jatkuu.
— Minä sanon teille, hän karkaa.
Jo katui sanojaan samassa silmänräpäyksessä. Hän oli vain tahtonut huomauttaa vanhukselle, että Laurie ei sietänyt pakkokeinoja ja toivoi että tämä antaisi pojalle enemmän vapautta.
Herra Laurencen punakat kasvot kalpenivat äkisti, ja hän istahti ja katseli surullisena erään kauniin miehen kuvaa, joka riippui hänen pöytänsä yläpuolella. Se oli Laurien isä, joka nuoruudessaan oli karannut ja mennyt naimisiin vastoin vallanhimoisen vanhuksen tahtoa. Jo kuvitteli herra Laurencen muistelevan ja ikävöivän menneitä päiviä ja toivoi että olisi hillinnyt kielensä.
— Hän ei tee sitä jollei hänen mieltään kovasti pahoiteta, ja hän vain joskus uhkaa karata kun on väsynyt lukuihinsa. Minäkin ajattelen usein että se olisi hauskaa, etenkin nyt kun tukkani on leikattu, niin että jos joskus kaipaatte meitä, voitte etsiä kahta poikaa Intiaan lähteviltä laivoilta.
Jo nauroi puhuessaan, ja herra Laurence näytti huojentuneelta. Hän nähtävästi otti koko asian vain leikin kannalta.