— Hiljaa! Muistakaa Bethiä!
Mutta se oli jo liian myöhäistä. Lukuhuoneen ovi lensi auki, pieni punaiseen huiviin kääritty olento ilmestyi kynnykselle, ilo antoi voimaa heikkoihin jäseniin, ja Beth juoksi suoraan isänsä syliin. Emme huoli kuvailla tarkemmin mitä tapahtui tämän jälkeen. Kaikkien sydämet olivat tulvillaan, kuluneen ajan katkeruus huuhtoutui pois, ja jäljelle jäi vain ihana nykyhetki.
Tässä kaikessa ei ollut mitään romanttista eikä tunteilevaa, ja sydämellinen nauru sai kaikki taas järkiinsä, kun Hanna keksittiin oven takaa nyyhkyttämässä sylissään lihava kalkkuna, jota hän ei ollut muistanut laskea käsistään syöksyessään keittiöstä.
Kun nauru oli asettunut, rouva March alkoi kiitellä herra Brookea siitä, että tämä oli uskollisesti hoitanut hänen miestään ja tällöin Brooke äkkiä muisti että herra March tarvitsi lepoa, sieppasi Laurien mukaansa ja katosi nopeasti. Molemmat sairaat määrättiin levolle, ja he lepäsivät istuen isossa nojatuolissa ja puhuen minkä ennättivät.
Herra March kertoi kuinka kovin hänen oli tehnyt mieli yllättää heidät, ja kun ilmat olivat parahiksi kauniit, oli tohtori sallinut hänen lähteä matkalle. Edelleen hän kertoi kuinka hyvä ja avulias Brooke oli ollut ja miten kaikin puolin kunnioitettava nuori mies hän oli. Jätän lukijan arvattavaksi, minkä tähden herra March pysähtyi hetkeksi juuri silloin ja vilkaisi Megiin, joka kohensi vimmatusti valkeaa, ja katsoi sitten vaimoonsa kohottaen kysyvästi kulmakarvojaan, sekä myös miksi rouva March hymyillen nyökäytti päätään ja kysyi mieheltään hieman odottamatta, eikö hän tahtoisi syödä jotakin. Jo näki ja ymmärsi tuon katseen ja katosi julmistuneena keittiöön hakemaan teetä ja voileipää mutisten itsekseen paiskatessaan oven kiinni:
— En siedä kunnioitettavia ruskeasilmäisiä nuoria miehiä.
Sellaista joulupäivällistä ei totisesti ole koskaan syöty kuin sinä päivänä Marchin perheessä. Lihava kalkkuna oli näkemisen arvoinen, kun se kannettiin pöytään komeana, ruskeaksi paistettuna ja koristeltuna. Luumuvanukas suli suussa, samoin hyytelö, jonka ääressä Amy hekumoitsi kuin kärpänen hunajassa. Kaikki oli onnistunut erinomaisesti, mikä oli todellinen ihme, sillä Hanna oli omien sanojensa mukaan niin hölmistynyt kun herra tuli kotiin, että oli kumma kun hän ei paistanut vanukasta uunissa ja pannut kalkkunaan rusinoita.
Herra Laurence ja hänen pojanpoikansa söivät päivällistä heidän luonaan, samoin herra Brooke, jota Jo — Laurien suunnattomaksi iloksi — mulkoili vihaisesti.
Pöydän päässä oli vierekkäin kaksi isoa nojatuolia, ja niissä istuivat Beth ja hänen isänsä, jotka herkuttelivat vaatimattomasti kananpojalla ja hedelmillä. Juotiin maljoja, kerrottiin juttuja, laulettiin, muisteltiin, ja kaikilla oli äärettömän hauskaa. Laurie oli suunnitellut rekiretken, mutta tytöt eivät tahtoneet jättää isäänsä, ja vieraat lähtivät aikaisin. Hämärän tullen istui onnellinen perhe yhdessä takkatulen ääressä.
— Juuri vuosi sitten istuimme tässä ja mietimme, miten ikävä joulu meille oli tulossa. Muistatteko? kysyi Jo katkaisten lyhyen hiljaisuuden, joka oli seurannut pitkää ja vilkasta keskustelua.