— Oikeastaan tämä on ollut aika hauska vuosi, sanoi Meg hymyillen takkavalkeaan ja onnitellen itseään siitä, että oli kohdellut arvokkaasti herra Brookea.
— Minusta se on ollut aika vaikea, huomautti Amy miettiväisenä ja katseli valon leikkiä sormuksellaan.
— Olen iloinen että se on ohi ja että olet tullut takaisin, isä, kuiskasi Beth, joka istui isänsä polvella.
— Se on ollut vaikea taival teille, pienet pyhiinvaeltajani, hyvin vaikea. Mutta olette kulkeneet tietänne urhoollisina, ja luulenpa että taakkamme ennen pitkää putoavat pois, sanoi herra March ja katseli isällisen tyytyväisenä ympärillään olevia nuoria kasvoja.
— Mistä tiedät, isä? Onko äiti kertonut? kysyi Jo.
— Ei paljon, mutta ruohosta näkee mistä tuuli puhaltaa, ja olen tehnyt erinäisiä huomioita tänä päivänä.
— Voi, kerro mitä ne ovat, huudahti Meg.
— Tässä on yksi.
Herra March tarttui käteen, joka lepäsi hänen tuolinsa selkänojalla, ja osoitti sen karkeata etusormea, palaneen jälkeä ulkopuolella ja paria kovettumaa sisäpuolella.
— Muistan ajan, jolloin tämä käsi oli valkea ja sileä ja jolloin suurin huolesi oli säilyttää se sellaisena. Se oli hyvin kaunis silloin, mutta minun silmissäni se on paljon kauniimpi nyt, ja siihen jääneistä työn jäljistä luen pienen tarinan. Olen varma, että ne työt, joita nämä ahkerat sormet ovat ommelleet, tulevat kestämään kauan, niin paljon hyvää tahtoa on pantu joka pistoon. Meg, rakas tyttöni, pidän suuremmassa arvossa naisellisia avuja, jotka tekevät kodin onnelliseksi, kuin valkeita käsiä ja niitä taitoja, joita muodikkaat nuoret tytöt tavoittelevat. Puristan ylpeänä tätä hyvää, ahkeraa pientä kättä ja toivon ettei sitä pyydetä minulta vielä vallan pian.