— Mitä nyt ajattelet, Beth? kysyi Jo, kun Amy oli kiittänyt isäänsä ja kertonut sormuksesta.
— Luin tänään "Kristityn vaelluksesta", kuinka Kristitty ja Toivova monien vaivojen jälkeen tulivat kauniille vihreälle niitylle, missä liljat kukkivat läpi vuoden, ja levähtivät siellä kuten mekin nyt ennen kuin jatkoivat matkaansa, vastasi Beth. Sitten hän irtautui isänsä syleilystä ja meni hitaasti pianoa kohti sanoen:
— Nyt on laulamisen aika, ja tahdon olla vanhalla paikallani. Koetan laulaa paimenpojan laulun, jonka vaeltajat kuulivat. Olen tehnyt siihen sävelen, koska isä pitää siitä.
Ja Beth istui rakkaan pianonsa ääreen, painoi pehmeästi koskettimia ja lauloi suloisella äänellään, jota he eivät olleet uskoneet saavansa enää kuulla.
23.
MARCHIN TÄTI TEKEE RATKAISUN
Kuin mehiläisparvi hyörivät äiti ja tytöt herra Marchin läheisyydessä seuraavana päivänä jättäen kaiken muun vain katsellakseen ja palvellakseen kotiintullutta sairasta, joka oli melkein tukehtua pelkkään hellyyteen. Kun hän istui tyynyjensä ja peittojensa keskellä suuressa nojatuolissa Bethin sohvan vieressä toiset kolme läheisyydessään ja kun Hanna silloin tällöin pisti päänsä ovesta katsellakseen 'herrakultaa', ei mitään näyttänyt puuttuvan heidän onnestaan.
Mutta jotakin sentään puuttui, ja perheen vanhimmat jäsenet tunsivat sen, vaikka kukaan ei sitä tunnustanut. Herra ja rouva March katsahtivat toisiinsa levottomina, kun heidän silmänsä seurasivat Megiä. Jolla oli äkillisiä vakavuuden puuskia, ja hän pui nyrkkiä herra Brooken sateensuojalle, joka oli unohtunut eteiseen. Meg oli hajamielinen, ujo ja hiljainen, hätkähti kun ovikello soi ja punastui, kun Johnin nimi mainittiin. Amy sanoi:
— Kaikki näyttävät odottavan jotakin eikä kukaan osaa olla rauhassa.
Se on hyvin kummallista, kun isäkin on jo saatu onnellisesti kotiin.
Beth puolestaan ihmetteli viattomana, miksi naapurit eivät pistäytyneet katsomaan heitä kuten tavallisesti.