Iltapäivällä tuli Laurie ja huomatessaan Megin ikkunassa näytti äkkiä joutuvan tavattoman intomielisyyden valtaan, heittäytyi polvilleen lumeen, löi rintaansa, repi tukkaansa ja väänteli rukoilevasti käsiään, ja kun Meg käski häntä käyttäytymään järkevästi ja menemään tiehensä, hän oli vääntävinään kyyneliä nenäliinastaan ja hoiperteli nurkan taa äärimmäisen epätoivon vallassa.
— Mitä tuo typerä poika tarkoittaa? sanoi Meg nauraen ja koettaen näyttää viattomalta.
— Hän vain näyttää kuinka sinun Johnisi tulee käyttäytymään ennen pitkää. Liikuttavaa, eikö totta? sanoi Jo ylenkatseellisesti.
— Älä sano 'minun Johnini', se ei ole oikein eikä totta. Mutta Megin ääni viivähti hieman noissa sanoissa ikään kuin niiden lausuminen olisi ollut hänelle mieluista. — Älä viitsi tehdä kiusaa, Jo, olenhan sanonut etten välitä hänestä — aivan niin — eikä siitä ole sen enempää sanottavaa, mutta meidän kaikkien pitää olla ystävällisiä hänelle kuten ennenkin.
— Sitä emme voi, jotakin on jo sanottu, ja Laurien kepponen on pilannut sinut tykkänään. Minä näen sen, ja niin näkee äitikin. Sinä et ole enää hitustakaan oma entinen itsesi, ja olet hirvittävän kaukana minusta. En aio kiusata sinua ja tahdon kantaa tämän kuin mies, mutta toivon että asia olisi jo valmis ja ohitse. En siedä odottamista, niin että jos yleensä aiot jotakin tehdä, niin pidä kiirettä että pääsemme siitä, sanoi Jo kärtyisesti.
— Enhän minä voi sanoa enkä tehdä mitään ennen kuin hän on puhunut, ja sitä hän ei tee koska isä sanoi hänelle, että olen vielä liian nuori, aloitti Meg ja kumartui työnsä yli huulilla pienen pieni hymy, joka ilmoitti ettei hän ollut asiassa täysin yhtä mieltä isänsä kanssa.
— Jos hän puhuisi, et tietäisi mitä sanoa, vaan punastuisit ja rupeaisit itkemään tai antaisit hänen tehdä mitä hyvänsä, sen sijaan että sanoisit koreasti ja jyrkästi: "Ei".
— En ole niin tyhmä ja heikko kuin luulet. Tiedän tarkalleen mitä sanoisin, olen jo suunnitellut kaikki valmiiksi, niin että hän ei voi yllättää minua. Eihän sitä koskaan tiedä mitä voi tapahtua, ja tahdon olla valmistunut.
Jo ei voinut olla hymyilemättä arvokkaalle ilmeelle, jonka Meg tietämättään oli saanut kasvoilleen ja joka oli yhtä pukeva kuin heleä puna, joka vaihteli hänen poskillaan.
— Voisitkohan kertoa minulle mitä sanoisit? kysyi Jo hiukan kunnioittavammassa sävyssä.