— Aivan mainiosti, olet kuusitoistavuotias nyt, siis kyllin vanha uskotukseni, ja minun kokemukseni ovat ehkä sinulle hyödyksi sitten kun sinulla itselläsi on samanlaisia asioita.
— Kiitoksia vain, ei tarvita! On vitsikästä katsella toisten ihmisten rakastelua, mutta olisin hullu jos itse rupeaisin, sanoi Jo hätääntyneenä jo pelkästä ajatuksesta.
— Et lainkaan, jos vain pitäisit hyvin paljon jostakin ihmisestä ja hän pitäisi sinusta, sanoi Meg kuin itsekseen ja katsoi ulos puistokäytävälle, jossa hän usein kesäillan hämärässä oli nähnyt rakastuneiden parien kävelevän.
— Sinunhan piti kertoa mitä sanot tuolle miehelle, sanoi Jo särkien kovakouraisesti sisarensa pienen unelman.
— Voi, minä sanoisin vain täysin levollisesti ja päättävästi: "Kiitoksia, herra Brooke, olette hyvin ystävällinen, mutta olen yhtä mieltä isän kanssa siinä että toistaiseksi olen liian nuori sitomaan itseäni. Älkääkä viitsikö sanoa enää mitään, vaan ollaan ystäviä kuten ennenkin."
— Hm, onhan se aika jäykkää ja jäähdyttävää. En usko että koskaan sanoisit niin, ja tiedän ettei hän tyytyisi siihen. Jos hän käyttäytyisi kuin hylätyt rakastajat kirjoissa, suostuisit mieluummin kuin pahoittaisit hänen mieltään.
— Ei, en minä suostuisi. Sanon hänelle että se on luja päätökseni ja poistun huoneesta arvokkaasti.
Meg nousi ja alkoi juuri harjoitella tuota arvokasta poistumista, kun eteisestä kuuluvat askelet saivat hänet lentämään takaisin paikalleen ja ompelemaan niin vimmatusti kuin hänen elämänsä olisi riippunut juuri sen sauman lopettamisesta määräminuutilla. Jo nauroi salaa tuota äkillistä muutosta, ja kun kuului hiljainen koputus, hän avasi oven kaikkea muuta kuin vieraanvaraisen näköisenä.
— Hyvää iltaa. Tulin hakemaan sateensuojaani ja katsomaan kuinka isänne jaksaa tänään, sanoi herra Brooke hieman hämmentyneenä, sillä molempien tyttöjen kasvot olivat sangen puhuvia.
— Se voi oikein hyvin, hän on telineellä, minä menen käskemään hänet ja sanomaan sille että olette täällä.