Ja sekoitettuaan isänsä ja sateensuojan sopivasti yhteen Jo karkasi ja jätti Megille tilaisuuden pitää puheensa ja osoittaa arvokkuuttaan. Mutta heti kun hän oli kadonnut, alkoi Meg vetäytyä ovea kohti mutisten:
— Äiti varmaan mielellään näkee teidät. Olkaa hyvä ja istukaa, minä menen hakemaan hänet.
— Älkää menkö, vai pelkäättekö minua, Margaret?
Ja herra Brooke näytti olevan niin pahoillaan, että Meg arveli sanoneensa jotakin hyvin epäystävällistä. Hän punastui korvannipukoitaan myöten, sillä Brooke ei ollut koskaan ennen sanonut häntä Margaretiksi, ja oli ihmeellistä, kuinka luonnollista ja suloista oli kuulla hänen sanovan niin. Tahtoen kaikin mokomin näyttää ystävälliseltä ja huolettomalta Meg ojensi luottavaisesti kätensä ja sanoi kiitollisena:
— Kuinka voisin pelätä, kun olette ollut niin ystävällinen isälle?
Toivoisin vain että osaisin kyllin kauniisti kiittää teitä siitä.
— Sanonko teille millä tavalla? kysyi herra Brooke pitäen tuota pientä kättä lujasti omissaan ja katsoen Megiin ruskein silmin, jotka olivat niin täynnä rakkautta, että tytön sydän alkoi rajusti sykkiä ja hän olisi samanaikaisesti tahtonut sekä juosta pois että jäädä kuuntelemaan.
— Oi, ei, ette saa — minä en tahdo, sanoi Meg ja koetti vetää pois kätensä. Huolimatta vakuutuksestaan hän näytti hyvin pelästyneeltä.
— En tahtoisi kiusata teitä, mutta minun täytyy saada tietää, välitättekö minusta edes hiukan, Meg. Minä rakastan teitä hyvin paljon, sanoi herra Brooke hellästi.
Tässä olisi ollut sopiva hetki tuolle levolliselle, järkevälle puheelle, mutta Meg ei pitänyt sitä. Hän ei muistanut siitä sanaakaan, katsoi vain alaspäin ja sanoi: "En minä tiedä", niin hiljaa että Johnin täytyi kumartua kuulemaan tuota hupsua pientä vastausta.
Hänen mielestään se kai kuitenkin maksoi vaivan, sillä hän hymyili itsekseen hyvin tyytyväisenä, puristi kiitollisena Megin kättä ja sanoi herttaiseen tyyneen tapaansa: