— Tahdottehan koettaa päästä selville asiasta? Minä tahtoisin tietää niin paljon, sillä en voi mennä iloisena työhöni ennen kuin tiedän saanko lopulta palkkani vai en.
— Minä olen liian nuori, sopersi Meg, joka ei voinut käsittää omaa hämmennystään.
— Minä odotan, ja sillä välin voitte oppia pitämään minusta. Olisiko se hyvin vaikea läksy, rakas?
— Ei tietenkään jos vain tahdon oppia, mutta…
— Tahtokaa sitten, Meg. Minä pidän opettamisesta, ja tämä on helpompaa kuin saksan kieli, keskeytti John ja otti haltuunsa toisenkin käden, joten Megillä ei ollut tilaisuutta kätkeä kasvojaan, kun John kumartui katsomaan niitä.
Hänen äänensävynsä oli pyytävä kuten sopikin, mutta vilkaistessaan häneen salaa Meg huomasi, että hänen silmänsä olivat yhtä iloiset kuin hellät ja että hänen huulillaan leikki menestyksestään varman tyytyväinen hymy. Tämä ärsytti tyttöä, Annie Moffatin tyhmät opetukset keimailutaidosta tulivat hänen mieleensä, ja vallanhimo, joka uinuu parhaittenkin pikku naisten rinnassa, heräsi ja nosti päätään. Hän oli kiihtynyt eikä tuntenut omaa itseään, ja tietämättä mitä tehdä hän äkillisen mielijohteen valtaamana veti kätensä pois ja sanoi kärtyisesti:
— Minä en tahdo. Olkaa hyvä ja menkää pois ja antakaa minun olla.
John Brooke parka oli sen näköinen kuin hänen ihana pilvilinnansa olisi luhistunut hänen päälleen. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt Megiä tuollaisena ja oli vallan hämmentynyt.
— Tarkoitatteko sitä todellakin? kysyi hän hätääntyneenä seuraten silmillään poistuvaa Megiä.
— Tarkoitan. En tahdo että minua vielä vaivataan sellaisilla asioilla. Isä sanoo että minun ei pidä vielä ajatella niitä, se on liian aikaista, enkä itsekään tahtoisi.