— Minulla on kai ollut ilo nähdä teidät ennenkin. Ettekö asu lähellä meitä?
— Viereisessä talossa, sanoi poika ja nauroi makeasti, sillä Jon sievistelevä käytös tuntui kovin hullunkuriselta kun muisti, kuinka he olivat jutelleet kriketistä ja muista reiluista asioista pojan tuodessa kissaa kotiin.
Nyt Jokin vapautui. Hän naurahti ja sanoi herttaisesti:
— Meillä oli niin paljon iloa kauniista joululahjastanne.
— Isoisä lähetti sen.
— Mutta teidän aloitteestanne, eikö niin?
— Kuinka kissanne jaksaa, neiti March? sanoi poika koettaen näyttää vakavalta, vaikka hänen mustat silmänsä tuikkivatkin veitikkamaisesti.
— Erinomaisesti, kiitos kysymästä, herra Laurence — mutta minä en ole neiti March, minä olen vain Jo, vastasi nuori neiti.
— Enkä minä ole herra Laurence, minä olen vain Laurie.
— Laurie Laurence — miten lystikäs nimi!