— Aivan samalla tavoin sinun äitisi isäkin auttoi ihmisiä. Tulen tervehtimään äitiäsi jonakin päivänä. Sano se hänelle. Nyt soitetaan teelle. Juomme sitä aikaisin pojan tähden. Tule teelle ja koeta edelleen olla hyvä naapuri.
— Tulen kyllä jos todella tahdotte.
— En pyytäisi jollen tahtoisi.
Ja herra Laurence tarjosi hänelle käsivartensa kumartaen vanhanaikaisen kohteliaasti.
— Mitä Meg sanoisi? ajatteli Jo astellessaan portaita vanhan herran käsipuolessa, ja hänen silmänsä loistivat kun hän kuvitteli, miten kertoisi tästä kaikesta kotona.
— Ohoh! Mikäs poikaan on mennyt? sanoi herra Laurence, kun Laurie, joka juuri oli syöksynyt portaita alas, jäi seisomaan kuin lyötynä nähdessään sen ihmeen, että Jo kulki hänen pelottavan isoisänsä käsipuolessa!
— En tiennyt että isoisä oli tullut kotiin, hän aloitti hämillään, kun Jo vilkaisi häneen voitonriemuisena.
— Et kai, muuten et lentäisi tuolla tavalla portaissa. Tule teelle, hyvä herra, ja käyttäydy sivistyneen ihmisen tavoin.
Ja herra Laurence jatkoi matkaansa pörrötettyään leikkisästi pojan tukkaa.
Vanha herra ei puhunut paljon teetä juodessaan, mutta hän piti silmällä molempia nuoria, jotka juttelivat kuin vanhat tutut, eikä pojanpojassa tapahtunut muutos jäänyt häneltä huomaamatta. Pojan kasvoissa oli nyt väriä ja eloa, hänen käytöksensä oli vilkasta ja hänen naurunsa välittömän iloista.