Elizabeth — Beth, kuten kaikki häntä nimittivät — oli punaposkinen, kolmetoistavuotias tyttö; hänellä oli kirkkaat silmät, arka käytös, ujo ääni ja rauhallinen ilme, joka harvoin häiriintyi mistään. Hänen isänsä sanoi häntä 'Pikku Tyveneksi', ja nimi sopikin hänelle mainiosti. Hän näytti elävän omassa onnellisessa maailmassaan ja uskaltautui sieltä vain niiden harvojen pariin, joihin hän luotti ja joita hän rakasti.
Amy, vaikkakin nuorin, oli erittäin tärkeä henkilö — ainakin omasta mielestään. Hän oli hento ja kalpea, hänellä oli säännölliset kasvot, siniset silmät ja keltainen tukka, joka kiharana valui hänen olkapäilleen, ja hän käyttäytyi aina huolekkaan hillitysti.
Kello löi kuusi, ja Beth, joka oli noussut kohentamaan valkeata, asetti tohveliparin lämpiämään. Noiden vanhojen jalkineiden näkeminen oli tytöistä mieluisaa, sillä se tiesi että äiti oli tulossa, ja jokaisen kasvot kirkastuivat toivottamaan häntä tervetulleeksi. Meg lopetti saarnansa ja sytytti lampun, Amy lähti pyytämättä pois nojatuolista, ja Jo unohti väsymyksensä ja nousi pitämään tohveleita lähempänä valkeaa.
— Nämä ovat aivan lopussa. Äidin pitäisi saada uudet tohvelit.
— Ehkä minä saan jonkinlaiset dollarillani, sanoi Beth.
— Ei, minäpä! huusi Amy.
— Minä olen vanhin, aloitti Meg, mutta Jo keskeytti hänet jyrkästi.
— Minä olen perheen mieshenkilö nyt kun isä on poissa, ja minä ostan tohvelit, sillä isä käski minua pitämään erityistä huolta äidistä hänen poissaollessaan.
— Minäpä sanon mitä teemme, sanoi Beth. — Me annamme jokainen hänelle joululahjan emmekä osta mitään itsellemme.
— Tuo on sinun tapaistasi, kultaseni! Mitä ostamme? huudahti Jo. Jokainen mietti tarkoin vähän aikaa. Sitten Meg sanoi aivan kuin olisi keksinyt asian katsoessaan omia sieviä käsiään: