Ja hän riensi pois.
Beth vietti ensimmäiset riemun ja haltioitumisen hetket äitinsä kanssa, sitten hän syöksyi yläkertaan kertomaan suurta uutistaan sairaalle nukkeperheelle, sillä tytöt olivat poissa kotoa. Kuinka heleästi hän lauloikaan sinä iltana — kuin leivonen.
Seuraavana päivänä, nähtyään sekä vanhan että nuoren herran lähtevän ulos Beth pujahti sisään sivuovesta ja meni hiljaa kuin hiiri saliin, jossa hänen palvontansa kohde sijaitsi. Aivan sattumalta — tietenkin — oli flyygelin kannella pari vihkoa helppoja, kauniita kappaleita, ja vapisevin sormin, pysähtyen joka hetki arasti kuuntelemaan, Beth kosketti vihdoin suurta soittokonetta. Siinä samassa hän unohti pelkonsa, itsensä ja kaiken muunkin sen sanomattoman nautinnon tähden, jota soitto tuotti hänelle, sillä se oli kuin rakastetun ystävän ääni.
Hän soitti kunnes Hanna tuli hakemaan häntä kotiin päivälliselle, mutta ruoka ei maistanut, eikä hän voinut kuin istua ja hymyillä autuaasti koko maailmalle.
Tämän jälkeen vilahti pieni ruskea hilkka pensasaidan taakse harva se päivä, ja suuressa salissa vieraili onnellinen nuori tyttö, joka tuli ja meni näkymättömänä kuin henki.
Beth ei aavistanut, että herra Laurence avasi usein työhuoneensa oven kuunnellakseen noita vanhoja lauluja, joihin hän oli mieltynyt; hän ei koskaan nähnyt, miten Laurie vartioi käytävissä ja karkotti palvelijat pois, hän ei tullut ajatelleeksi, että etydit ja uudet laulut oli pantu nuottitelineelle juuri häntä varten, ja kun vanha herra keskusteli hänen kanssaan musiikista joskus kotona, hän ajatteli vain kuinka kiltti tämä oli puhellessaan asioista, jotka hänelle olivat kaikki kaikessa. Hän nautti sydämensä pohjasta, sillä hänen hartain toiveensa oli nyt täyttynyt.
Ehkä juuri siksi, että hän oli niin kiitollinen tästä onnesta, hän sai toisen vielä suuremman.
— Äiti, minä aion ommella herra Laurencelle tohvelit. Hän on hirveän ystävällinen; minun täytyy jotenkin kiittää häntä enkä keksi muuta. Voinko tehdä sen? kysyi Beth muutamia viikkoja herra Laurencen merkitsevän vierailun jälkeen.
— Voit kyllä, kultaseni. Se on oikein sopiva tapa kiittää häntä.
Tytöt kyllä auttavat sinua ompelemisessa, ja minä maksan aineet,
vastasi rouva March, jonka mielestä oli erityisen hauskaa suostua
Bethin pyyntöihin, koska hän pyysi hyvin harvoin mitään itselleen.
Monien Megin ja Jon kanssa käytyjen vakavien keskustelujen jälkeen valittiin kangas, ostettiin aineet ja työ aloitettiin. Kimppu tummia, mutta iloisia orvokkeja purppuraisella pohjalla katsottiin sekä sopivaksi että kauniiksi, ja Beth ahersi aamusta iltaan levähtäen vain silloin tällöin vaikeimpien kirjailujen jälkeen. Hän käytti näppärästi neulaa, ja tohvelit valmistuivat ennen kuin kukaan ehti kyllästyä niihin. Sitten hän kirjoitti hyvin lyhyen ja koruttoman kirjeen ja onnistui Laurien avulla jättämään lahjansa kirjaston pöydälle eräänä aamuna ennen kuin vanha herra oli noussut.