Kun lahjan aiheuttama jännitys oli ohi, odotti Beth mitä tuleman pitäisi. Koko päivä kului ja osa seuraavaakin ennen kuin mitään kuului, ja hän alkoi jo pelätä loukanneensa omituista vanhaa ystäväänsä. Toisen päivän iltapuolella hän meni ulos asialle ja vei Joanna-nuken, tuon sairaimman kaikista, jokapäiväiselle kävelylle. Palatessaan kotikatua pitkin hän näki kolme, ei, neljä päätä arkihuoneen ikkunassa, hänelle viittoiltiin innokkaasti ja iloiset äänet huusivat:
— Kirje vanhalta herralta! Tule pian lukemaan!
— Oi, Beth, hän on lähettänyt sinulle… aloitti Amy huitoen käsillään, mutta ei päässyt pitemmälle, sillä Jo sulki samassa ikkunan.
Beth riensi kiihtyneenä eteenpäin. Ovella sisaret tarttuivat häneen ja kantoivat hänet riemusaatossa sisään huutaen kaikki yhdestä suusta:
— Katso tuonne, katso tuonne!
Beth katsoi ja kalpeni mielenliikutuksesta, hämmästyksestä ja riemusta, sillä siinä oli pieni piano, jonka kiillotetulla kannella oli neiti Elisabeth Marchille osoitettu kirje.
— Minulleko? henkäisi Beth ja tarttui Johon, sillä hänen jalkojaan heikotti. Tämä kävi melkein yli hänen voimiensa.
— Sinulle, kultaseni! Eikö se ole suurenmoista? Eikö hän ole maailman herttaisin vanha herra? Avain on kirjeessä. Emme avanneet sitä, mutta pakahdumme uteliaisuudesta, jollemme pian saa tietää mitä hän sanoo.
— Lue sinä, minä en voi. Käteni aivan vapisevat. Oh, se on liian ihanaa. Ja Beth kätki kasvonsa Jon esiliinaan vallan huumautuneena.
Jo avasi kirjeen ja alkoi nauraa, sillä ensimmäiset sanat, jotka hän näki, olivat "Rakas Madam —".