Amy ravisti nopeasti pussista laatikon pohjalle puolentusinaa ja laski loput herra Davisin eteen arvellen että jokainen inhimillinen olento leppyisi tuntiessaan nenässään tuon suloisen tuoksun. Onnettomuudeksi herra Davis sattui kuitenkin aivan erityisesti vihaamaan limetan tuoksua, ja inho lisäsi hänen suuttumustaan.
— Onko siinä kaikki?
— Ei ihan, änkytti Amy.
— Tuokaa heti paikalla loput tänne.
Amy totteli luoden tovereihinsa toivottoman katseen.
— Oletteko varma, että pulpettiin ei nyt jäänyt mitään?
— En koskaan valehtele.
— Vain niin, ottakaa nyt nämä inhottavat kapineet ja heittäkää ne yksitellen ulos ikkunasta.
Luokasta kuului raskas huokaus. Tulipunaisena häpeästä ja suuttumuksesta Amy kulki aarteineen ikkunaan, ja aina kun tuomittu limetta-karamellipari — voi kuinka mehukkailta ja täyteläisiltä ne näyttivät! — putosi Amyn vastahakoisista käsistä, kuului tyttöjen rajattomaksi harmiksi kadulta äänekäs riemunhuuto, joka kertoi että irlantilaiset lapset, heidän ilmivihollisensa, anastivat heidän herkkunsa. Tämä — tämä oli jo liikaa. Kaikki lähettivät salamoivia tai rukoilevia katseita herra Davisiin, ja eräs intohimoinen limetta-karamellien ihailija puhkesi pettymyksestä ja mielipahasta kyyneliin.
Kun Amy oli nakellut kaikki karamellit kadulle, yskäisi herra Davis pahanenteisesti ja sanoi ankarimmalla äänellään: