— Oi, äiti, jos koskaan tulen puoliksikaan niin hyväksi kuin sinä, olen tyytyväinen ja onnellinen, huudahti Jo liikuttuneena.
— Toivon, että tulet paljon paremmaksi, rakkaani, mutta sinun täytyy vartioida 'sydämesi vihollista', kuten isä sanoo, muuten se tulee synkistämään elämäsi. Olet saanut varoituksen, muista se ja koeta kaikesta sielustasi ja sydämestäsi hillitä kiivasta luonnettasi ennen kuin se tuottaa sinulle suurempaa surua ja katumusta kuin tänään olet saanut tuntea.
— Minä koetan, äiti, todellakin koetan. Mutta sinun täytyy auttaa minua, muistuttaa minua ja estää minua kiivastumasta. Olen nähnyt isän väliin panevan sormen huulilleen ja katsovan sinuun hyvin ystävällisesti mutta vakavana, ja silloin sinä aina olet painanut huulesi lujasti yhteen tai poistunut huoneesta. Muistuttaako hän sinua silloin siitä? kysyi Jo hiljaa.
— Muistuttaa. Pyysin häntä tekemään niin, eikä hän ole koskaan unohtanut, vaan on pelastanut minut monesta kiivaasta sanasta tuolla pienellä liikkeellä ja ystävällisellä katseella.
Jo näki äidin silmien kyyneltyvän ja hänen huultensa värähtelevän, ja peläten sanoneensa liikaa hän kysyi levottomana:
— Oliko väärin tarkata sinua ja puhua siitä? En tahtonut olla epähieno, mutta on niin lohdullista sanoa sinulle kaikki ajatuksensa ja saada olla turvassa ja onnellinen luonasi.
— Rakas oma tyttöni, äidillesi voit sanoa mitä tahdot, sillä suurin onneni ja ylpeyteni on tuntea, että tyttöni luottavat minuun ja tietävät kuinka paljon rakastan heitä.
— Luulin pahoittaneeni mielesi.
— Et, kultaseni, mutta isästä puhuessamme muistin, kuinka syvästi kaipaan häntä, kuinka paljosta saan kiittää häntä ja kuinka uskollisesti minun pitäisi tehdä työtä säilyttääkseni hänen pikku tyttärensä viattomina ja hyvinä.
— Ja kuitenkin kehotit häntä menemään, äiti, etkä itkenyt hänen lähtiessään, etkä nytkään koskaan valita tai näytä kaipaavan hänen tukeaan, sanoi Jo ihmeissään.