— Minä olen neljäkymmentä vuotta koettanut parantaa kiivauttani ja olen vain oppinut hillitsemään sen. Suutun melkein joka päivä, Jo, mutta olen oppinut olemaan näyttämättä sitä ja toivon vielä pääseväni niin pitkälle, etten edes mielessäni kiivastuisi, vaikka siihen sitten menisikin toiset neljäkymmentä vuotta.
Noiden rakkaiden kasvojen kärsivällinen ja nöyrä ilme oli parempi läksy Jolle kuin viisainkaan nuhdesaarna tai ankarin moite. Äidin myötätunto ja luottamus lohdutti häntä, ja tietoisuus siitä, että äiti kärsi samanlaisesta virheestä kuin hänkin ja koetti päästä siitä, teki hänen omansa helpommaksi kantaa ja vahvisti hänen päätöstään kasvattaa luonnettaan — vaikka neljäkymmentä vuotta tuntuikin suunnattoman pitkältä ajalta viisitoistavuotiaasta tytöstä.
— Äiti, oletko suuttunut silloin kun painat huulesi tiukasti kiinni tai kun väliin menet pois huoneesta, kun Marchin täti toruu sinua? kysyi Jo tuntien olevansa äidilleen läheisempi ja rakkaampi kuin koskaan ennen.
— Olen, olen oppinut pidättämään kiivaat sanat, jotka nousevat huulilleni, ja kun tunnen että ne pyrkivät vastoin tahtoani esiin, menen hetkeksi ulos ja läksytän itseäni hiukan, kun olen niin heikko ja ilkeä, sanoi rouva March huoahtaen ja hymyillen ja sitoi hyväilevin käsin Jon epäjärjestykseen joutuneet hiukset.
— Kuinka olet oppinut olemaan vaiti? Se juuri on minulle niin vaikeata, sillä kiivaat sanat tulvivat huuliltani ennen kuin itsekään huomaan, ja mitä enemmän ilkeyksiä sanon, sitä pahemmaksi tulen, kunnes on todellinen nautinto loukata ihmisten tunteita ja huutaa hirvittäviä asioita. Sano miten sinä menettelit, äiti.
— Hyvä äitini auttoi minua…
— Kuten sinä autat meitä, keskeytti Jo suudellen äitiään kiitollisena.
— Mutta kadotin hänet ollessani vähän vanhempi kuin sinä nyt, ja monta vuotta sain taistella yksin, sillä olin liian ylpeä tunnustaakseni heikkouttani kenellekään toiselle. Minulla oli vaikea aika, Jo, ja vuodatin monta katkeraa kyyneltä virheitteni tähden, sillä kaikista ponnistuksistani huolimatta en mielestäni päässyt koskaan eteenpäin. Sitten tuli isäsi, ja sitten tulitte te neljä, ja olin niin onnellinen että tuntui helpolta olla hyvä. Mutta kun tulimme köyhiksi, alkoi vanha levottomuus jälleen nostaa päätään. En ole kärsivällinen, ja oli hyvin vaikeata nähdä että lapsiltani puuttui jotakin.
— Äiti parka! Kuka auttoi sinua?
— Isäsi, Jo. Hän ei koskaan menetä kärsivällisyyttään — ei koskaan epäile eikä valita — vaan toivoo, tekee työtä ja odottaa niin iloisena, etten voi tuottaa hänelle pettymystä. Hän on auttanut ja tukenut minua ja saanut minut ymmärtämään, että minun pitää itse pyrkiä saavuttamaan ne hyveet, joita toivon pikku tytöilläni olevan, olenhan esimerkkinä. On helpompaa koettaa olla hyvä teidän tähtenne kuin itseni tähden, ja jos joku teistä katsoo minuun säikähtyneenä tai ihmeissään kun puhun kiivaasti, vaikuttaa se minuun enemmän kuin mitkään sanat. Lasteni rakkaus, kunnioitus ja luottamus on suloisin palkka jonka voin saada siitä, että olen yrittänyt tulla sellaiseksi naiseksi, jota te voitte pitää esikuvananne.