He toivat Amyn kotiin vapisevana, märkänä ja itkevänä. Tyynnyttyään hieman hän nukahti hyvin peitettynä loimuavan tulen ääreen. Koko aikana oli Jo puhunut tuskin sanaakaan, lennellyt vain edestakaisin kalpeana ja hurjan näköisenä, vielä puoleksi päällysvaatteissaan, hame repeytyneenä ja kädet jäälohkareiden ja seipään haavoittamina. Kun Amy onnellisesti nukkui ja hiljaisuus vallitsi talossa, kutsui rouva March Jon luokseen Amyn vuoteen reunalle ja alkoi hoidella hänen kipeitä käsiään.
— Oletko varma, ettei hän ole vahingoittunut? kuiskasi Jo katsoen omantunnon vaivoissa tuota kultakiharaista päätä, joka olisi voinut iäksi kadota hänen näkyvistään petollisen jään alle.
— Aivan varma, kultaseni, hän ei ole vahingoittunut eikä luullakseni pahoin vilustunutkaan. Te toimitte oikein ripeästi, oli hyvä että peititte hänet huolellisesti ja toitte hänet nopeasti kotiin, vastasi äiti ystävällisesti.
— Laurie sen kaiken teki, minä vain annoin Amyn mennä. Äiti, jos hän kuolisi, se olisi minun syyni.
Ja Jo vaipui vuoteelle puhjeten kiihkeään itkuun ja kertoi kaikki mitä oli tapahtunut, katkerasti soimaten kovasydämisyyttään ja nyyhkyttäen kiitoksensa siitä että hänet oli säästetty raskaimmasta rangaistuksesta, joka häntä olisi voinut kohdata.
— Minun luonteeni on semmoinen! Koetan parantaa sitä, luulen jo onnistuneenikin, ja sitten se taas puhkeaa esiin pahempana kuin koskaan ennen. Voi äiti, mitä minun pitää tehdä, mitä minun pitää tehdä? nyyhkytti Jo epätoivoissaan.
— Valvoa ja rukoilla, rakkaani, ei koskaan väsyä kesken eikä koskaan ajatella että virheitä on mahdotonta voittaa, sanoi rouva March painaen tytön itkettyneet kasvot olkapäälleen ja suudellen märkää poskea niin hellästi, että Jo itki kahta kiihkeämmin.
— Sinä et tiedä, sinä et voi arvata kuinka vaikeata se on! Kun suutun, tuntuu kuin voisin tehdä mitä tahansa, joudun raivon valtaan ja voisin tehdä pahaa kaikille ja nauttia siitä. Pelkään että joskus vielä teen jotakin kauheata ja turmelen elämäni ja saan kaikki ihmiset vihaamaan itseäni. Voi äiti, auta minua, auta minua!
— Minä autan, lapseni, minä autan. Älä itke enää, mutta muista tätä päivää ja päätä koko sielullasi, ettet koskaan tule kokemaan toista samanlaista. Jo rakas, kaikilla meillä on kiusauksemme, muutamilla paljon suuremmat kuin sinulla, ja usein vaaditaan koko elämä niiden voittamiseksi. Sinä pidät luonnettasi maailman pahimpana, mutta tiedätkö, minun on ollut aivan samanlainen.
— Sinun, äiti? Mitä, ethän sinä koskaan suutu. — Ja hämmästyksessään Jo unohti hetkeksi itsesyytöksensä.