Joelle ei ollut pitkä matka, mutta molemmat luistelivat jo, kun Amy ehti sinne. Jo näki hänen tulevan ja käänsi selkänsä, Laurie ei nähnyt häntä, sillä hän luisteli varovaisesti rantaa pitkin tunnustellen jäätä, joka ei enää ollut kovinkaan vahvaa.
— Minä luistelen seuraavaan käänteeseen ja katson onko kaikki kunnossa ennen kuin aloitamme kilpailun, kuuli Amy hänen sanovan lähtiessään. Karvalakissaan ja turkiksilla reunustetussa takissaan poika oli kuin nuori kasakka.
Jo kuuli Amyn läähättävän juoksunsa jälkeen, tömistelevän jalkojaan ja puhaltelevan käsiinsä koettaessaan panna luistimia jalkaansa, mutta hän ei edes kääntynyt, vaan luisteli hitain kierroksin joelle tuntien katkeraa, epämieluisaa tyydytystä sisarensa vaivoista. Hän oli hellinyt suuttumustaan, kunnes se oli kasvanut suureksi ja mahtavaksi ja saanut vallan hänen ylitseen, kuten pahat ajatukset ja tunteet aina tekevät, jollei niitä heti karkoteta. Palatessaan tutkimusmatkaltaan huusi Laurie kaukaa:
— Pysykää lähellä rantaa, keskikohta ei ole varma.
Jo kuuli varoituksen, mutta Amy ponnisteli juuri jaloilleen eikä kuullut sanaakaan. Jo katsahti olkansa yli, ja pieni paholainen, joka asui hänen rinnassaan, kuiskasi: "Mitä siitä kuuliko hän vai ei, anna hänen hoitaa itsensä."
Laurie oli kadonnut käänteen taa, Jo alkoi seurata häntä ja Amy, joka oli jäänyt kauas taakse, päätti luistella tasaisemmalle jäälle, jota oli joen keskustassa. Käänteessä Jo pysähtyi omituinen kalvava tunne sydämessään, sitten hän päätti jatkaa matkaansa. Mutta jokin pakotti hänet katsomaan taakseen, ja hän ehti parahiksi nähdä, kuinka Amy haparoi käsillään ilmaa ja putosi veteen. Kuului vain murtuvan jään risahdus, veden läiske ja huuto, joka sai Jon sydämen seisahtumaan pelosta.
Jo koetti huutaa Lauriea, mutta hänen äänensä tukahtui, hän koetti syöksyä eteenpäin, mutta jalat tuntuivat aivan herpaantuneilta, ja hetkiseen hän ei voinut muuta kuin seisoa liikkumatta paikallaan ja tuijottaa kauhun valtaamana pieneen siniseen hilkkaan mustan veden pinnalla. Joku kiiti hänen ohitseen, ja Laurien ääni kuului:
— Hae seiväs, pian, pian!
Hän ei koskaan saanut selville kuinka hän löysi sen, mutta seuraavina minuutteina hän liikkui ja toimi kuin unissakävijä totellen sokeasti Lauriea, joka oli säilyttänyt malttinsa ja makasi pitkänään jäällä kannattaen Amya käsivarrellaan, kunnes Jo oli irrottanut seipään läheisestä aidasta. Yksissä neuvoin he vetivät ylös lapsen, joka oli säikähdyksestä sanaton.
— Nyt meidän pitää viedä hänet kotiin mahdollisimman nopeasti. Kiedo hänet päällysvaatteisiimme sillä aikaa kun minä irrotan jalastani nuo kirotut luistimet, huusi Laurie heittäen takkinsa Amyn hartioille ja kiskoen auki luistinhihnoja, jotka eivät koskaan olleet tuntuneet niin kiusallisilta kuin nyt.