— Jospa minäkin saisin matkustaa huvittelemaan ja käyttää kaikkia näitä kauniita tavaroita, sanoi Amy suu täynnä neuloja, joita hän parhaillaan pisteli Megin neulatyynyyn taiteelliseen järjestykseen.
— Toivoisin, että te kaikki pääsisitte mukaan, mutta kun ette voi päästä, koetan parhaani mukaan kertoa kaikki seikkailuni, kun tulen takaisin. Totisesti se onkin vähin mitä voin tehdä, kun kaikki olette auttaneet minua niin kiltisti ja lainanneet minulle tavaroitanne, sanoi Meg tarkastaen sangen yksinkertaista vaatevarastoaan, joka tyttöjen silmissä näytti melkein täydelliseltä.
— Mitä äiti antoi sinulle aarrelippaastaan? kysyi Amy, joka oli ollut poissa rouva Marchin avatessa erään setripuisen lippaan, jossa hän säilytti harvoja muistoja menneiltä hyvinvoinnin ja yltäkylläisyyden päiviltä lahjoittaakseen ne tytöille sopivan ajan tultua.
— Parin silkkisukkia, tuon kauniin leikkauksilla koristetun viuhkan ja soman sinisen vyönauhan. Olisin tahtonut mukaani sinipunervan silkkipuvun, mutta kun ei ollut aikaa korjata sitä, saan tyytyä vanhaan musliinipukuuni.
— Se näyttää varmasti oikein sievältä minun uuden alushameeni kanssa, ja vyönauha peittää kaikki puutteellisuudet. Mikä vahinko, että rikoin korallirannerenkaani, olisit muuten saanut sen, sanoi Jo, joka mielellään antoi ja lainasi, mutta jonka tavarat useimmiten olivat sellaisessa kunnossa, ettei niistä ollut paljonkaan hyötyä.
— Aarrelippaassa on ihastuttava vanhanaikainen helmikoru, mutta äiti sanoi että elävät kukat ovat nuoren tytön paras koriste, ja Laurie lupasi lähettää niitä aina kun tarvitsen, vastasi Meg. — No, katsotaanpa nyt. Tuossa on harmaa kävelypukuni — taivuta hatun sulkaa vähäsen, Beth — tuossa popliinipukuni pyhäpäiviä ja pienempiä kutsuja varten — se näyttää paksulta ja raskaalta näin keväällä, vai mitä? Sinipunerva silkkipuku olisi kaunis — oi voi sentään!
— Mitäs siitä, onhan sinulla musliinipukusi suuria kutsuja varten, ja valkoisessa puvussa olet aina kuin enkeli, sanoi Amy, joka nautti koko sielullaan tuosta pienestä pukuvarastosta eikä voinut kyllikseen sitä katsella.
— Se ei ole kyllin avokaulainen eikä kyllin pitkä, mutta se saa nyt kelvata. Sininen kotipukuni näyttää niin hyvältä käännettynä ja puhdistettuna, että tuntuu kuin olisin saanut uuden. Silkkinen käsilaukkuni ei ole hitustakaan muodinmukainen, eikä hattuni juuri muistuta Sallien hattua. En aikonut sanoa mitään, mutta olen kovasti pettynyt päivänvarjoni suhteen. Pyysin äitiä ostamaan mustan, jossa olisi valkoinen kädensija, mutta hän unohti ja osti vihreän, jonka kädensija on kellertävä. Se on luja ja siisti, eikä minun pitäisi valittaa, mutta tiedän että se joutuu häpeään Annien silkkisen, kultakahvaisen päivänvarjon rinnalla, huokasi Meg ja katseli pientä päivänvarjoa hyvin tyytymättömänä.
— Vaihda se, neuvoi Jo.
— Se olisi tyhmää ja äiti tulisi siitä pahoilleen, hän kun on nähnyt niin paljon vaivaa minun vuokseni. Oli lapsellista puhua koko asiasta, enkä aio välittää siitä. Silkkisukkani ja kaksi paria uusia hansikkaita ilahduttavat minua sanomattomasti. Olet herttainen, Jo, kun lainaat minulle omasi. Tunnen itseni niin rikkaaksi, melkeinpä hienoksi, kun minulla on kaksi paria uusia ja lisäksi vanhat puhdistetut. Ja Meg kurkisti ihastuneena käsinelaatikkoonsa.