— Annie Moffatilla on sinisiä ja punaisia silkkinauhoja yömyssyissään — panisinko niitä omiini? hän kysyi kun Beth toi sisään kasan lumivalkoisia musliinimyssyjä, jotka Hanna oli juuri silittänyt.
— Ei, sitä en sinuna tekisi. Niin hienot myssyt eivät sopisi yhteen yksinkertaisten yöpaitojesi kanssa, joissa ei ole mitään koristetta. Köyhien ei tarvitse koreilla, sanoi Jo päättäväisenä.
— Tulenkohan koskaan niin onnelliseksi, että saan oikeita pitsejä pukuihini ja silkkinauhoja yömyssyihin? sanoi Meg kärsimättömänä.
— Sanoithan pari päivää sitten, että olisit täydellisen onnellinen, jos vain pääsisit Annie Moffatin luo, huomautti Beth tyyneen tapaansa.
— Niin sanoinkin! No niin, minä olenkin onnellinen enkä tahdo nurkua, mutta näyttää siltä, että mitä enemmän saa, sitä enemmän tarvitsee. Kas niin, nyt ovat matkatavarani kunnossa ja kaikki pakattuna paitsi tanssiaispukuni, jonka jätän äidin käärittäväksi, sanoi Meg, ja hänen kasvonsa kirkastuivat, kun hän katsoi monet kerrat silitettyyn ja parsittuun musliinipukuun, jolle hän antoi arvokkaan nimen 'tanssiaispuku'.
Seuraavana päivänä aamu valkeni kauniina, ja juhlallisesti Meg lähti kotoaan kahden viikon huvittelulomalle. Rouva March oli suostunut tähän vierailuun melkein vastahakoisesti, sillä hän pelkäsi, että Margaret tulisi takaisin tyytymättömämpänä kuin oli lähtenyt. Mutta Meg oli pyytänyt niin hartaasti ja Sallie oli luvannut pitää hänestä niin hyvää huolta, että äiti oli myöntynyt, ja tytär lähtikin ensimmäisen kerran maistamaan hienon maailman iloja.
Moffatit olivat hienoa väkeä ja Meg-parkaa alussa vallan masensi talon loisto ja sen asukkaiden ylellisyys. Mutta huolimatta tyhjänpäiväisestä elämästään he olivat ystävällisiä ja saivat vieraansa piankin kotiutumaan. Kenties Meg vaistomaisesti tunsi, että he eivät olleet erikoisen sivistyneitä eivätkä älykkäitä ihmisiä ja että kultaus ei voinut kokonaan peittää sitä arkipäiväistä ainesta, mitä sen alla oli.
Oli epäilemättä hurmaavaa elää ylellisesti, ajaa hienoissa vaunuissa, käyttää parasta pukuaan joka päivä eikä tehdä muuta kuin vain huvitella. Meg oli kuin luotu sellaiseen ja ennen pitkää hän alkoi jäljitellä ympäristönsä käytöstä ja puhetapaa, keimailla hiukan, käyttää ranskalaisia sanoja puheessaan, kähertää tukkaansa, tiukentaa pukujaan ja puhua muotiasioista niin hyvin kuin taisi. Mitä enemmän hän näki Annie Moffatin kauniita tavaroita, sitä enemmän hän alkoi kadehtia häntä ja huokailla köyhyyttään. Koti tuntui niukalta ja ikävältä, työ vaikeammalta kuin koskaan, ja huolimatta uusista hansikkaistaan ja silkkisukistaan Meg tunsi olevansa vääryyttä kärsivä tyttö.
Hänellä ei kuitenkaan ollut paljon aikaa surujensa hautomiseen, sillä ystävykset huvittelivat minkä ennättivät. He kävivät ostoksilla, kävelivät, ratsastivat ja tekivät vierailuja kaiken päivää, kävivät teatterissa ja oopperoissa illalla tai pitivät hauskaa kotona, sillä Anniella oli paljon ystäviä ja hän osasi huvittaa heitä. Hänen vanhemmat sisarensa olivat hienoja nuoria naisia, ja yksi heistä oli kihloissa, mikä Megin mielestä oli sanomattoman romanttista ja jännittävää. Herra Moffat oli lihava, hyväntahtoinen vanha herra, joka tunsi Megin isän, rouva Moffat lihava, hyväntahtoinen vanha rouva, joka ihastui Megiin yhtä lämpimästi kuin tyttärensäkin. Kaikki hemmottelivat tyttöstä, ja 'Daisy', kuten he nimittivät häntä, oli toisinaan miltei päästään pyörällä.
Kun 'pienten kutsujen' ilta tuli, Meg huomasi ettei hänen popliinipukunsa mitenkään kelpaisi, sillä toiset tytöt panivat aivan ohuet puvut ylleen ja laittautuivat hyvin hienoiksi, ja niin hän otti esille valkoisen musliinipuvun, joka Sallien uuden uutukaisen rinnalla näytti vanhemmalta ja kuluneemmalta kuin koskaan.