Meg huomasi tyttöjen vilkaisevan siihen ja sitten toisiinsa, ja hänen poskiaan alkoi polttaa, sillä säyseydestään huolimatta hän oli hyvin ylpeä. Kukaan ei sanonut puvusta mitään, mutta Sallie tarjoutui kampaamaan hänen tukkansa, Annie solmimaan hänen vyönauhansa, ja Belle, kihloissa oleva sisar, kiitti hänen valkeita käsivarsiaan. Meg arveli, että he olivat ystävällisiä vain siksi, että he säälivät häntä, ja hänen sydämensä oli hyvin raskas, kun hän seisoi siinä itsekseen toisten nauraessa, rupatellessa ja pyörähdellessä edestakaisin perhosten tavoin. Katkera tunne hänen sydämessään vain kasvoi, kun palvelustyttö toi laatikollisen kukkia. Ennen kuin tämä oli ehtinyt sanoa mitään, oli Annie siepannut kannen pois, ja kaikki ihailivat hurmaavia ruusuja, kanervia ja sananjalkoja.
— Se on Bellelle, tietenkin, George aina lähettää hänelle kukkia, huusi Annie, hengittäen syvään kukkien tuoksua.
— Ne ovat neiti Marchille, niin sanoi lähetti, joka toi kukat, ja tässä on kirjelippu, sanoi palvelustyttö ja ojensi kirjeen Megille.
— Mitä hullua! Keneltä ne ovat? Emme tienneetkään, että sinulla on ihailija, tytöt huusivat hyppien Megin ympärillä äärettömän uteliaina ja ihmeissään.
— Kirje on äidiltä ja kukat Laurielta, sanoi Meg yksinkertaisesti, kuitenkin hyvin kiitollisena siitä, ettei Laurie ollut unohtanut häntä.
— Oh, todellako, sanoi Annie veitikkamaisen näköisenä, kun Meg pisti kirjelipun taskuunsa ikään kuin talismaaniksi kateutta, turhamaisuutta ja väärää ylpeyttä vastaan. Nuo muutamat herttaiset rivit olivat tehneet hänelle hyvää, ja kukkien kauneus sai hänet hyvälle mielelle.
Tuntien itsensä taas melkein onnelliseksi hän varasi muutamia ruusuja ja sananjalkoja itselleen ja teki jäljellejääneistä näppärin sormin pieniä kimppuja tukkaa, rintaa ja vyötä varten ja jakoi ne ystävilleen niin auliisti, että Clara, vanhin sisar, sanoi häntä 'suloisimmaksi pikku olennoksi jonka hän ikinä oli nähnyt', ja hänen pieni huomaavaisuutensa ihastutti heitä suuresti.
Miten olikaan, tämä ystävällinen teko karkotti kokonaan hänen alakuloisuutensa. Kun toiset tytöt olivat menneet näyttämään itseään rouva Moffatille, jäi Meg pujottelemaan sananjalkoja pehmeään tukkaansa ja ruusuja pukuunsa, joka ei enää tuntunutkaan kovin kuluneelta, ja kun hän kurkisti peiliin, häntä vastaan katsoivat onnelliset kirkassilmäiset kasvot.
Hänellä oli hyvin hauskaa sinä iltana, kaikki olivat erittäin ystävällisiä, ja hän sai kuulla kolme kohteliaisuutta. Annie houkutteli hänet laulamaan, ja joku sanoi, että hänellä oli huomattavan kaunis ääni; majuri Lincoln kysyi, kuka tuo raikas tyttö oli, jolla on erikoisen kauniit silmät, ja herra Moffat oli hänelle hyvin huomaavainen pitkin iltaa. Kaiken kaikkiaan hänellä oli erittäin hauskaa, kunnes hän sattui kuulemaan katkelman eräästä keskustelusta, joka turmeli hänen ilonsa.
Hän istui kasvihuoneessa ja odotti että saisi jäätelöä, kun hän kuuli erään äänen kukkaseinän toisella puolen sanovan: