— Miksi et? kysyi Meg levottomana.
Poika katsoi hänen käherrettyä tukkaansa, paljaita olkapäitänsä ja omituisesti koristeltua pukuaan, ja hänen ilmeensä teki Megin vielä nolommaksi kuin vastaus, jossa ei ollut tavanomaisesta kohteliaisuudesta jälkeäkään.
— En pidä rihkamasta ja hepenistä.
Se oli melkein liikaa pojalta, joka oli nuorempi kuin hän itse, ja
Meg liukui pois sanoen nenäkkäästi:
— Olet häpeämättömin poika jonka milloinkaan olen nähnyt. Kuohuksissaan Meg meni seisomaan ikkunan luo viilentääkseen kuumia poskiaan. Hänen seisoessaan siinä kulki majuri Lincoln ohi, ja hetkeä myöhemmin Meg kuuli hänen sanovan äidilleen:
— He tekevät tuosta viehättävästä tytöstä hupakon. Toivoin että näkisit hänet, mutta he ovat pilanneet hänet kokonaan. Tänä iltana hän on vain pyntätty nukke.
— Voi sentään, huokasi Meg, jospa olisin ollut järkevä ja esiintynyt omissa vaatteissani, niin en olisi herättänyt vastenmielisyyttä toisissa ihmisissä enkä itse olisi tyytymätön ja häpeäisi itseäni.
Hän painoi otsansa kylmään ruutuun ja seisoi puoliksi verhojen peitossa huomaamatta, että parhaillaan laulettiin hänen lempilauluaan. Silloin joku kosketti häntä, ja hän huomasi Laurien, joka teki kauneimman kumarruksensa ja ojensi kätensä sanoen katuvaisena:
— Suo anteeksi äskeinen töykeyteni ja tule tanssimaan minun kanssani.
— Pelkään että se olisi sinulle epämieluisaa, sanoi Meg koettaen näyttää loukkaantuneelta mutta epäonnistuen täydellisesti.