— Ei hitustakaan. Tule nyt, minä olen oikein siivosti. En pidä puvustasi, mutta luulen että sinä siitä huolimatta olet — loistava.
Ja Laurie huitoi käsillään ikään kuin ei hän olisi löytänyt sanoja ilmaistakseen ihailuansa.
Meg hymyili leppyneenä ja kuiskasi Laurielle, kun he seisoivat odottamassa alkutahtia:
— Varo kompastumasta laahukseeni — uh, kuinka sietämätön se on!
Olin aika hanhi kun suostuin tähän ilveilyyn.
— Sido se kaulasi ympärille, niin siitä on jotakin hyötyä, sanoi Laurie ja ja katsoi hymyillen daaminsa pieniä sinisiä kenkiä, jotka nähtävästi olivat saaneet hänen täyden hyväksymisensä.
— Laurie, aion pyytää sinulta pientä palvelusta, teetkö sen? kysyi
Meg.
— Varmasti, Meg, riensi Laurie sanomaan.
— Ethän viitsi kertoa tämäniltaisesta puvustani, ethän? He eivät ymmärrä tällaista pilaa, ja äiti tulisi suotta pahoilleen.
— Miksi sitten otit sen yllesi? kysyivät Laurien silmät niin selvästi, että Meg kiirehti lisäämään: — Kerron itse heille kaiken ja tunnustan äidille, kuinka tyhmä olin. Mutta teen sen mieluummin itse, niin että älä sinä kerro, ethän?
— Lupaan kunniasanallani etten puhu mitään. Mutta mitä sitten sanon, kun he kysyvät minulta?