'Vihdoinkin täällä, yritän taas kaivostyötä, vaikka en aio viipyä kauan. Kaikki hyvin. Luovuin maanviljelystuumasta. Kerron pian suunnitelmistani. Voin mainiosti, teen työtä ja olen onnellinen.
D.K.'
Jos vastaanottajat olisivat aavistaneet, mitä merkitsi paksu viiva onnellinen-sanan alla, niin postikortti olisi todella kertonut paljon.
Dan oli päässyt vankeudesta. Hän tapasi sattumalta erään vanhan ystävänsä, joka toimi kaivosmiesten työnvalvojana ja pelasti hänet pulasta. Dan viihtyi kaivosmiesten seurassa ja nautti sanomattomasti ruumiillisesta työstä oltuaan niin kauan suljettuna harjaverstaaseen. Hän tarttui mielellään hakkuun ja riehui kallion kimpussa kunnes väsyi. Mutta pian hän väsyikin, sillä vankeusvuosi oli jäytänyt hänen mainioita ruumiinvoimiaan. Hän ikävöi kotiin, mutta odotti viikon toisensa jälkeen saadakseen vankilan jäljet häviämään ja synkän ilmeen pois kasvoiltaan. Sinä aikana hän ystävystyi sekä päällystön että työmiesten kanssa. Ja kun kukaan ei tiennyt hänen vaiheitaan, hän saattoi aloittaa alusta, rohkeasti ja iloisesti mutta entistä nöyrempänä.
Eräänä lokakuun päivänä Jo oli kirjoituspöytänsä kimpussa perusteellisessa siivouspuuhassa. Sade litisi ulkona ja rauha vallitsi talossa. Löytäessään Danin postikortteja hän tuumi, mitä niille tekisi, ja pani ne sitten huolellisesti laatikkoon, jossa oli nimilappu "Poikien kirjeitä". Heittäessään yksitoista nimikirjoituspyyntöä paperikoriin hän sanoi:
— Olisipa jo aika uuden kortin tulla, ellei hän pian ilmesty itse! Olen todella utelias tietämään, mitä Dan on tehnyt tänä aikana ja miten hän nykyään voi.
Tuskin tuntiakaan oli kulunut kun toivomus toteutui. Ted ryntäsi sisään toisessa kädessään sanomalehti, toisessa murtunut sateensuoja ja huohotti yhteen hengenvetoon:
— Kaivos sortunut — kaksikymmentä miestä sisällä — kaikki pääsytiet tukossa — vesi nousemassa — Dan tiesi vanhan aukon — pelasti heidät henkensä uhalla — puolikuolleina — kaikki sanomalehdet täynnä — minä tiesin, että hän on sankari — eläköön kunnon Dan!
— Mitä? Missä? Milloin? Miksi? Älä siinä läähätä vaan anna minun lukea, komensi hänen äitinsä aivan suunniltaan.
Ted luovutti sanomalehden, mutta lukeminen keskeytyi yhtä mittaa
Tedin välihuomautuksiin ja hänen kintereillään tulleen Robin
kysymyksiin. Uutisesta tuli päivän puheenaihe. Kaikkialla hälistiin
Daniel Keanista, joka oman henkensä uhalla pelasti toiset.