Ja onhan se jotakin.
— Se onkin tärkeintä. Kerro toki minulle! Tiedän että sinulla on taakka sydämelläsi. Anna minun auttaa kantamaan sitä, niin kuormasi kevenee.
— Tietenkin se kevenisi. Ja kertoisin mielelläni, mutta sinäkään et voisi antaa kaikkea anteeksi. Ja jos sinä hylkäät minut, silloin pelkään painuvani pohjaan.
— Äidit voivat antaa anteeksi mitä tahansa. Kerro kaikki ja voit olla varma, etten hylkää sinua milloinkaan, vaikka koko maailma kääntäisi sinulle selkänsä!
Jo otti Danin käden omiinsa ja piteli sitä odottaen ääneti, että ystävällinen kosketus antaisi Danille rohkeutta puhua. Pää käsien varassa istuen Dan sitten kertoikin hitaasti kaiken katsahtamatta kertaakaan ylös.
— Nyt sen tiedät voitko antaa anteeksi miehen surmaajalle ja pitää entistä vankia talossasi?
Jo kietoi kätensä Danin ympärille ja painoi paljaaksi ajellun pään rintaansa vasten silmät täynnä kyyneliä. Se tuntui paremmalta kuin mitkään sanat. Muutama kyynel tipahti siihen villahuiviin, jolla Danin poski lepäsi. Ei kukaan olisi voinut aavistaa kuinka hyvältä ja lämpimältä se hänestä tuntui niiden kovien päänalusten jälkeen, joihin hän oli tottunut. Kärsimykset olivat murtaneet häneltä tahdon ja ylpeyden.
— Poikaparka! Sinä olet kärsinyt koko tämän ajan, ja me luulimme sinun olevan vapaa kuin taivaan tuuli! Miksi et kertonut meille, että olisi voitu auttaa? Epäilitkö sinä ystäviäsi? kysyi Jo.
— Minua hävetti. En tahtonut järkyttää ja pahoittaa sinun mieltäsi, niin kuin nyt olen tehnyt, vaikka koetatkin salata pettymyksesi. Äläkä suotta peitä sitä! Minun täytyy tottua siihen.
Ja Danin katse painui taas, aivan kuin hän ei olisi jaksanut nähdä sitä surua, jonka tunnustus oli tuonut hänen parhaan ystävänsä kasvoille.