KYMMENEN VUOTTA MYÖHEMMIN
— Jos joku olisi kuvannut minulle, miten ihmeellisiä muutoksia täällä kymmenessä vuodessa tapahtuu, en olisi sitä ikinä uskonut, sanoi Jo-rouva Meg-sisarelleen, kun he istuivat kerran kesäpäivänä Plumfieldin kuistilla katsellen ympärilleen ylpeinä ja hyvillä mielin.
— Tällaisia ihmeitä nähdään, kun taikureina ovat raha ja hyvä tahto. Herra Laurence ei olisi koskaan voinut saada uljaampaa muistomerkkiä kuin jatko-opisto, ja tämän kodin asukkaille Marchin tädin muisto pysyy aina elävänä, vastasi Meg ajatellen kiitollisena niitä, jotka olivat poissa.
— Muistatko, me mietimme usein ennen vanhaan, mitä pyytäisimme haltijattarilta, jos saisimme esittää kolme toivomusta. Eivätkö vain minun toivomukseni olekin lopulta täyttyneet? Rahaa, mainetta ja yllin kyllin työtä jota rakastan, pohdiskeli Jo. Hän pani kätensä ristiin pään päälle pörröttäen huolettomasti tukkaansa ihan kuin pikku tyttönä.
— Minäkin olen saanut kaiken mitä pyysin, ja Amylle haltijattaret ovat aivan tuhlailleet lahjojaan. Jos vain John, äiti ja Beth olisivat täällä, olisi kaikki täydellistä, lisäsi Meg. Hänen äänessään soi haikea väre, sillä äidin paikka oli nyt tyhjä.
Jo-rouva laski kätensä sisaren kädelle, ja he istuivat hetken hiljaa katsellen edessään aukenevaa kaunista maisemaa.
Näytti tosiaan siltä, kuin taikuri olisi ollut työssä, sillä rauhallisesta Plumfieldista oli tullut puuhakas pieni yhdyskunta. Talo oli maalattu ja siihen oli lisätty useita siipirakennuksia, niin että se oli nyt komeamman näköinen kuin ennen. Pihanurmikko ja puutarha olivat hyvin hoidetut. Koko kartano näytti vauraalta, aivan toisenlaiselta kuin siihen aikaan, jolloin kaikkialla parveili meluavia poikia ja Bhaereilla oli täysi työ saada tulot riittämään menoihin.
Kukkulalle, entiselle leijanlennättämispaikalle, oli kohonnut komea rakennus, jatko-opisto, joka oli pystytetty vanhan herra Laurencen runsailla testamenttivaroilla. Ahkerat opiskelijatytöt ja -pojat astelivat nyt polkuja, joita lasten jalat olivat tallanneet metsään ja rinteisiin.
Aivan Plumfieldin portin pielessä näkyi puiden välistä soma, ruskeaksi maalattu mökki, pieni kuin kyyhkyslakka, ja vihannalla länsirinteellä hohti auringonpaisteessa Laurien valkopylväinen asunto. Sillä kun nopeasti kasvava kaupunki oli saartanut Marchien vanhan talon, turmellut Megin pesän ja uhannut tuoda saippuatehtaan vanhan herra Laurencen närkästyneen nenän eteen, olivat kaikki ystävämme siirtyneet asumaan Plumfieldiin ja suurten muutosten kausi oli alkanut.
Kaikki menestyi tässä pienessä yhdyskunnassa. Herra Bhaer opiston rehtorina ja pastori March sen sielunpaimenena näkivät pitkäaikaisten toiveidensa toteutuvan. Sisarukset ottivat osaa nuorten iloihin ja murheisiin kukin omalla tavallaan. Meg oli opiskelijatyttöjen äidillinen ystävä, Jo poikien uskottu ja puoltaja, kun taas Amy, 'rouva avokätinen', tasoitti hienotunteisesti varattomien opiskelijain tietä ja järjesti nuorille viihdettä. Ei ihme, että hänen vieraanvaraista kotiaan sanottiin Parnassoksi, sillä kulttuurinnälkäiset nuoret saivat sydämensä halusta harrastaa siellä musiikkia ja muita taiteita.