— Tule lepäämään, sinä olet varmaan väsyksissä pitkän retkesi jälkeen. Jo viittasi isoa sohvaa kohti.
— Taidan häiritä. Mutta Dan näytti tosiaan haluavan lepuuttaa rauhattomia jalkojaan, koska hän heilautti itsensä ikkunasta sisään ja heittäytyi sohvaan.
— Tämä oli viimeinen päivä, mutta jostakin syystä minua ei haluta ajatella koko lähtöä. Tavallisesti minä olen puolikyljin menossa jo lyhyen pysähdyksen jälkeen. Eikö se ole kummallista? Dan kysyi totisena nyppien heiniä ja lehtiä hiuksistaan ja parrastaan, sillä hän oli loikonut nurmikolla mietiskellen monenmoista hiljaisessa kesäillassa.
— Ei ollenkaan kummallista, vastasi Jo. — Olet lentänyt aikasi ja kaipaat muutosta.
— Niin, minun pitäisi kai juurtua jonnekin ja saada läheisiä ihmisiä, joista pitää huolta, myönsi Dan. — Olen väsynyt omaan itseeni. Minä olen tietämätön kulkuri. Taisin tehdä aika typerästi, kun läksin juoksemaan ympäri maailmaa enkä mennyt kouluun niin kuin muut kaverit.
Hän katsoi kysyvästi Jota, ja tämä koetti peittää hämmästystään. Tähän asti Dan oli aina halveksinut kirjoja ja kerskaillut vapaudestaan.
— Kai sinä teit oikein. Eiköhän vapaa elämä sopinut sinulle parhaiten. Nyt kun olet mies, pystyt hillitsemään kuritonta luonnettasi, mutta poikana sinun täytyi olla aina menossa, muuten olisit tehnyt tuhotöitä. Elämä on mainio kesyttäjä, ja minä olen vielä ylpeä villivarsastani, ruvetkoon hän sitten kyntämään peltoja viljelykselle tai auttamaan kuormajuhtana nälkäänäkeviä. Dan hymyili vertaukselle loikoessaan sohvannurkassa miettivä katse silmissään.
— Tarvitaan kai kovaa kesyttämistä, ennen kuin minä osaan kulkea siivosti valjaissa. Minä kyllä haluan sopeutua ja yritänkin silloin tällöin, mutta ennen pitkää rupean aina vikuroimaan ja rikon valjaani. Ihmishenkiä ei toki ole vielä mennyt, mutta kuka tietää mitä on edessä. Kerran voi tulla aika rysäys.
— Kuinka niin, Dan? Koitko jotain oikein pahaa tämän viimeisen poissaolosi aikana? Se on tullut muutaman kerran mieleeni, mutta en ole kysynyt mitään, sillä tiesin sinun kertovan itse, jos voin jotenkin auttaa. Voinko?
Jo katsoi kysyvästi Dania, sillä tämän kasvoille oli äkkiä noussut synkkä ilme.