Polly säpsähti, sillä hän oli luullut vain takkatulen ääressä torkkuvan vanhan rouvan kuuntelevan.
— En jaksa enää laulaa, hän sanoi ja meni vanhuksen luo. Punainen hiuspörrö hävisi kuin pyrstötähti, sillä Pollyn ääni oli kuulostanut varsin kylmältä.
Vanhus ojensi kätensä, veti Pollyn lähelleen ja katsoi häntä silmiin niin lempeästi, että Polly unohti hänen komean myssynsä ja hymyili luottavaisesti. Hän tajusi vaatimattoman laulunsa ilahduttaneen ja oli siitä mielissään.
— Älä välitä, vaikka katselenkin sinua, kultaseni, sanoi vanhus nipistäen hellästi Pollyn punaista poskea. — En ole nähnyt pikkutyttöjä pitkiin aikoihin, joten vanhat silmäni oikein lepäävät sinussa.
Pollyn mielestä vanha rouva puhui kummallisesti eikä hän voinut olla sanomatta:
— Ovathan Fan ja Maudkin pikkutyttöjä.
— Eivät ole, kultaseni, eivät sellaisia joita minä sanon pikkutytöiksi. Fan on ollut nuori neiti jo kaksi vuotta ja Maud on hemmoteltu lapsi. Sinun äitisi on hyvin ymmärtäväinen nainen.
Onpa hän merkillinen vanhus! ajatteli Polly, mutta ääneen hän sanoi kunnioittavasti: — Niin on, ja sitten hän katseli tuleen.
— Et taida ymmärtää mitä minä tarkoitan? sanoi vanhus pitäen Pollya yhä leuasta.
— En, en oikein.