Polly toivoi, ettei se 'kamala poika' olisi saapuvilla, mutta hän oli ja tuijotti Pollya koko aterian ajan häpeämättömästi. Kiireisen tuntuinen herra Shaw sanoi Pollylle:
— Toivottavasti viihdyt luonamme. Sen jälkeen hän näytti unohtavan Pollyn kokonaan. Kalpea hermostunut rouva Shaw tervehti ystävällisesti vierastaan ja huolehti, ettei tältä puuttunut mitään. Mutta vanha rouva Shaw, hiljainen vanhus jolla oli päässään upea myssy, sanoi Pollyn nähdessään:
— Siunatkoon, miten sinä muistutat äitiäsi, sitä viehättävää naista.
Miten hän jaksaa, kultaseni? Ja hän tarkasteli silmälasiensa yli
niin pitkään Pollya, joka istui vanhan rouvan ja Tomin välissä, että
Pollyn oli vaikea jatkaa syöntiä.
Fanny lörpötteli lakkaamatta ja Maud vääntelehti levottomasti paikallaan, kunnes Tom uhkasi pistää hänet ison keittomaljan kannen alle. Siitä syntyi sellainen meteli, että kärsivällisen Katyn oli kannettava kirkuva nuori neiti huoneesta. Päivällinen oli kerta kaikkiaan kiusallinen, ja Polly oli iloinen kun se päättyi. Kaikki poistuivat omiin puuhiinsa, ja selvittyään emännän velvollisuuksistaan Fan lähti ompelijalle jättäen Pollyn omiin hoteisiinsa isoon olohuoneeseen.
Polly oli mielissään kun sai olla yksin muutaman hetken; tarkasteltuaan kaikki näkemänsä kauniit esineet hän alkoi kävellä edestakaisin pehmeällä kukikkaalla matolla ja hyräillä itsekseen hämärtyvässä huoneessa, jota valaisi takkavalkean punerrus. Vanha rouva tuli hiljaa huoneeseen, istuutui nojatuoliinsa ja sanoi:
— Se on kaunis vanha laulu. Laula se minulle, tyttöseni. En ole kuullut sitä pitkiin aikoihin.
Polly ei mielellään laulanut vieraile, sillä hän ei ollut saanut muuta ohjausta kuin mitä äiti oli töidensä lomassa ehtinyt antaa. Mutta häntä oli opetettu kunnioittamaan vanhuksia, ja koska hänellä ei ollut mitään syytä kieltäytyä, hän meni suoraan pianon luo ja noudatti vanhan rouvan toivomusta.
— Tuollaista laulua kuuntelee mielellään. Laula vielä jotain, sanoi vanhus lempeästi hänen lopetettuaan.
Kiitoksesta ilahtuneena Polly lauloi vielä hänelle raikkaalla hennolla äänellään, joka sattui suoraan kuulijan sydämeen. Polly osasi paljon somia, vanhoja sävelmiä, joihin ei koskaan kyllästy; erityisesti hän piti skotlantilaisista kansanlauluista, ja kuta enemmän hän lauloi, sitä enemmän hän lämpeni. Kun hän lopuksi esitti "Kaarle-kuninkaan maljan", koko huone täyttyi sävelten pauhusta, jonka piano ja pieni tyttö saivat aikaan.
— Jeeveli, olipa se metka! Laula se vielä kerran, sanoi Tom ja pojan punainen pää kurkisti tuolin korkean selkämyksen takaa, jonne hän oli piiloutunut.