Ennen kuin Fanny ehti vastata, alhaalta kuului huutoa, jota he jäivät kuuntelemaan.
— Se on vain Maud, hän se sitten jaksaa mekastaa kaiket päivät, ennätti Fanny tuskin sanoa, kun ovi jo tempaistiin auki ja kuusi- tai seitsenvuotias pikku tyttö ryntäsi ulvoen huoneeseen. Hän vaikeni nähdessään Pollyn, tuijotti häntä hetken, jatkoi sitten ulvomistaan ja heittäytyi Fannyn syliin huutaen kiukkuisena:
— Tom naujaa minulle! Sano ettei hän saa!
— Mitä sinä sitten teit? Äläkä kilju niin kovaa, ettei Polly pelästy! Ja Fanny ravisteli pikku enkeliä saaden hänestä lopulta irti selityksen.
— Minä vain sanoin, että kylässä oli kylmää kejmaa, ja hän naujoi!
— Jäätelöä se oli, pirpana, sanoi Fanny seuraten Tomin moitittavaa esimerkkiä.
— Olkoon vaan! Mutta se oli kauhean kylmää, ja minä lämmitin sitä ensin takan luona ja sitten se oli hyvää. Willy Bliss läikytti sitä minun uuden Bella-nukkeni päälle. Ja huoliensa raskauttama Maud alkoi uudestaan parkua.
— Mene Katyn luokse! Sinä olet tänään äkäinen kuin karhunpentu, sanoi Fanny työntäen tytön luotaan.
— Katy ei osaa huvittaa minua, ja minua täytyy huvittaa, koska minä olen äjtyinen, äiti sanoi että minä olen, nyyhkytti Maud kuvitellen ilmeisesti, että ärtyisyys oli jokin mielenkiintoinen tauti.
— Tule alas syömään päivällistä, se huvittaa sinua. Ja Fanny nousi seisomaan pöyhötellen hamettaan kuin lentoon lähtevä lintu.