— Ei kai se ole mitään vakavaa. Ehkä äitisi on tavallista heikompi tai isäsi huolestunut liikeasioista tai Tom taas pinteessä. Älä näytä noin säikähtyneeltä, Maud, mennään vierashuoneeseen katsomaan mitä toin sinulle, maanitteli Polly, mutta hän tunsi ilmasta, että jokin onnettomuus oli tapahtunut, ja koetti ilahduttaa Maudia, jonka kasvot olivat niin tuskaiset ja huolestuneet, että Pollyn sydämeen koski.
— Minä en taida välittää mistään, ennen kuin saan tietää mitä on tapahtunut, vastasi Maud. — Se on varmasti jotain kauheata, sillä kun isä tuli kotiin, hän meni äidin huoneeseen ja jutteli siellä hirveän kauan, ja äiti itki ihan ääneen, ja kun minä koetin mennä sinne, Fan ei päästänyt, ja hän näytti niin pelästyneeltä ja kummalliselta. Olisin mennyt isän luo, kun hän tuli alakertaan, mutta hän lukitsi ovensa ja sanoi: "Ei tällä kertaa, typykkä!" Silloin minä istahdin tähän odottamaan. Ja sitten Tom tuli kotiin. Mutta kun minä juoksin kertomaan hänelle asiasta, hän ärjäisi: "Mene tiehesi äläkä häiritse!" Ja hän tarttui minua olkapäähän ja tyrkkäsi menemään. Voi, voi! Kaikki on niin kummallista.
Maud alkoi itkeä, ja Polly istahti hänen viereensä portaille lohduttamaan, vaikka hänen omaankin mieleensä hiipi epämääräinen pelko. Äkkiä ruokailuhuoneen ovi aukesi ja Tomin pää tuli näkyviin. Pelkkä silmäys paljasti Pollylle, että jotain oli hullusti, sillä Tomin ulkoasu, joka tavallisesti oli erittäin huoliteltu, oli nyt rempallaan. Solmio oli vinossa, tukka pörrössä, hellien hoidellut viikset laiminlyötyinä, ja kasvoilta paistoi kiihtymys, häpeä ja ahdistus. Äänikin oli muuttunut, sillä hän ei tapansa mukaan tervehtinyt Pollya kohteliaasti, vaan tuntui palanneen lapsuudenaikojensa töykeään äänensävyyn.
— Hei, Polly! hän tokaisi.
— Mitä kuuluu? vastasi Polly.
— Kiitoksia vain, minä olen hitonmoisessa kiipelissä. Lähetä tuo tenava yläkertaan, niin saat kuulla kaiken, sanoi Tom. Tuntui kuin hän olisi kauan kaivannut jotakuta, jolle uskoutua, ja hän tervehti nyt ymmärtäväistä Pollya kuin sallimuksen lähettiä.
— Mene ylös, kultaseni, ja ota tämä kirja ja piparkakut, jotka leivoin sinulle, niin olet kiltti tyttö, kuiskasi Polly, kun Maud pyyhki kyyneliään ja tuijotti Tomiin silmät pyöreinä.
— Kerrothan sitten minulle, kuiskasi Maud valmiina tottelemaan.
— Jos suinkin voin, vastasi Polly.
Maud lähti nöyrästi yläkertaan, ja Polly meni ruokailuhuoneeseen, jossa Tom käveli rauhattomana edestakaisin. Vaikka Tom olisi 'raivonnutkin kuin peto', Pollya se ei olisi hätkähdyttänyt, sillä hän oli mielissään, kun Tom tarvitsi häntä. Hän oli niin iloinen saadessaan olla uskottuna aivan kuten ennen vanhaan, että olisi riemumielin kuunnellut pelottavammankin henkilön raivonpurkauksia kuin levottoman Tomin.