— En minä sitten arvaa. Sano pian!
— Minut on erotettu yliopistosta, sanoi Tom ja pysähtyi takkamatolle nähdäkseen, miten Polly suhtautui ilmoitukseen. Mutta hänen hämmästyksekseen Polly melkein huokaisi helpotuksesta ja sanoi hetken päästä vakavasti:
— Onnetonta, mutta olisi saattanut käydä vielä huonomminkin.
— Se oli pahinta mitä saattoi tapahtua. Ja Tom jatkoi kävelemistään epätoivosta ähkien.
— Älä paisko tuoleja, vaan istuudu ja kerro rauhallisesti.
— En voi.
— No, paisko sitten! Sinut on siis tosiaan erotettu? Onko se peruuttamatonta? Mitä sinä oikein teit?
— Nyt se tapahtui lopullisesti. Tappelin kirkonvartijan kanssa ja iskin hänet maahan. Jos se olisi ollut ensimmäinen rikkomus, olisin ehkä päässyt pinteestä, mutta minähän olen ollut lukemattomia kertoja kiipelissä. Tämä oli viimeinen mahdollisuuteni. Menetin sen ja nyt saan maksaa laskut. Tiesin olevani mennyttä miestä enkä jäänyt edes odottamaan potkuja vaan lähdin itse.
— Mitä isäsi sanoo?
— Se on kova kolaus ukolle, mutta pahinta on —. Tom vaikeni ja seisoi hetken keskellä huonetta pää nuupallaan, aivan kuin hänen olisi ollut vaikea kertoa asiaa edes kiltille pikku Pollylle. Vihdoin totuus paljastui yhtenä ryöppynä, kuten ennen vanhaan poikamaiset kepposet, minkä jälkeen hän vetäytyi selkä uunia vasten.