— Isoäiti sanoi, että sinun äitisi on hieno nainen ja että sinä olet aivan hänen tapaisensa. Älä viitsi suuttua noihin poikaparkoihin, minä kyllä panen heidät käyttäytymään ensi kerralla paremmin. Tomillakaan ei ole käytöstapoja, mutta et sinä moiti häntä, lisäsi Fanny nauraen.
— En minä hänestä piittaa. Hän on vain poika ja käyttäytyy sen mukaisesti, ja minä tulen paljon paremmin toimeen hänen kanssaan kuin noiden miekkosten.
Fanny aikoi juuri vetää Pollyn tilille halveksivasta "miekkoset"-nimityksestä, kun molemmat säikähtivät hiljaista "kukkuu"-huutoa, joka kuului vastapäisen istuimen alta.
— Se on Tom, kirkaisi Fanny, ja tuo parantumaton pojanvintiö ryömi esiin punaisena ja nauruun tukehtumaisillaan. Istuutuessaan hän tarkasteli tyttöjä tyytyväisenä kepposeensa ja odotti saavansa siitä kehuja.
— Kuulitko mitä me puhuimme? tiedusteli Fanny levottomana.
— Jok'ikisen sanan! Ja Tom oli silminnähtävän riemuissaan.
— Oletko ikinä nähnyt tuollaista kiusanhenkeä? Nyt sinä tietysti menet isän luo ja kerrot hänelle vaikka mitä.
— Kenties menen, kenties en. Polly ihan hyppäsi, kun minä kukahdin.
Minä kuulin, kun hän kirkaisi ja vetäisi jalkansa ylös.
— Ja kuulit, miten kehuimme sinua, etkö kuullut? kysyi Polly ovelasti.
— Sinä kyllä kehuitkin, joten en aio sinusta kertoakaan, sanoi Tom nyökäten rauhoittavasti.