— Olkoon sitten! Minun pitikin puhua aivan toisesta asiasta. Kuule, sinun on ehdottomasti hankittava itsellesi pronssinväriset kengät, sanoi Fan vetoavasti.
— Miksi, minähän tulen toimeen ilmankin?
— Siksi, että ne ovat muodissa, eikä voi olla kunnollisesti pukeutunut ilman pronssikenkiä. Minä menen ostamaan sellaiset itselleni, ja sinun täytyy myös tulla.
— Eivätkö ne ole kauhean kalliit?
— Ehkä kahdeksan tai yhdeksän dollaria. Minä otan omat kenkäni laskuun, eikä haittaa vaikkei sinulla olekaan rahaa. Minä kyllä lainaan.
— Minulla on kymmenen dollaria, jotka saan käyttää mieleni mukaan, mutta aioin hankkia niillä tuomisia lapsille. Ja Polly otti epävarmana esille kukkaronsa.
— Sinähän voit valmistaa itse lahjat. Isoäiti kyllä keksii kaikenlaista kaunista. Ne ajavat saman asian, ja lahjarahalla saat hankituksi itsellesi kengät.
— No, minä lähden katsomaan, sanoi Polly ja seurasi Fannyä kauppaan, jossa hienoja kenkiä katsellessaan tunsi itsensä suorastaan rikkaaksi ja tärkeäksi.
— Eivätkö ne ole ihanat? Jalkasi ovat taivaalliset noissa kengissä, Polly. Osta ne minun kutsuihini. Tanssit niissä kuin keijukainen, kuiskasi Fan.
Polly katseli siroja kiiltäviä kenkiä, joissa oli napitetut varret, hilpeät korot ja herkulliset kärjet, totesi jalkojensa näyttävän niissä kauniilta ja sanoi vähän ajan päästä ostavansa ne. Hän iloitsi kengistään, kunnes pääsi kotiin ja yksin jäätyään kurkisti kukkaroonsa, jossa oli enää yksi dollari ja luettelo äidille ja lapsille aiotuista lahjoista. Miten orvolta dollari näyttikään ja miten pitkäksi luettelo venyi, kun ei ollut enää rahaa ostoksiin.