Kotiin päästyään hän koetti vaimentaa omantunnontuskiaan levittämällä ihanan kankaan eteensä. Mutta se ei hohtanut enää samalla tavoin eikä oikeastaan sopinutkaan hänelle; näytti kuin kankaan kuvioihin olisi painettu sanat "viisikymmentä dollaria". Hän pani sen pois näkyvistään, mutta se pyöri koko ajan hänen ajatuksissaan, ei iloisesti niin kuin uusi vaate muulloin, vaan kauhistavana, kuin mieletön teko, jota ei voi enää korjata.
Kun John samana iltana veti tilikirjat esille, löi Megin sydän kiivaasti ja ensi kerran avioliittonsa aikana hän pelkäsi miestään. Nuo ystävälliset, ruskeat silmät saattaisivat olla tuikeatkin, ja vaikka John oli tavallista paremmalla tuulella, Meg kuvitteli hänen olevan perillä asiasta, mutta jättävän sen toistaiseksi rauhaan. Talouslaskut oli kaikki maksettu ja kirjanpito oli havaittu virheettömäksi. John kiitteli Megiä ja oli juuri avaamaisillaan vanhan lompakon, jota he sanoivat pankiksi, kun Meg tietäen sen aivan tyhjäksi tarttui hänen käteensä ja sanoi hermostuneena:
— Et ole vielä nähnyt minun yksityistä tilikirjaani.
John ei milloinkaan pyytänyt nähdä sitä, mutta Meg tahtoi aina nimenomaan näyttää kirjansa hänelle. Oli hauska nähdä Johnin miesten tapaan ihmettelevän, miten omituisia tavaroita naiset tarvitsivat. Hän antoi tämän arvata mitä röyhelö merkitsi, udella mihin vyönauhaa tarvittiin, ja hämmästellä sitä, että naisen päähine syntyi samettipalasesta, kolmesta ruusunnupusta ja parista nauhanpätkästä, jotka yhteensä maksoivat jopa viisi kuusi dollaria. Tällöin John näytti mielellään pitävän hauskaa Megin numeroiden kustannuksella, hän tekeytyi kauhistuneeksi moisesta tuhlaavaisuudesta, kuten aina silloin, kun hän eniten ylpeili ymmärtäväisestä vaimostaan.
Meg veti pienen tilikirjan hitaasti esiin ja laski sen Johnin eteen. Hän asettui tuolin taakse silittääkseen rypyt miehensä väsyneeltä otsalta ja virkkoi kasvava pelko sydämessään:
— John kulta, minua hävettää näyttää tämä kirja sinulle, sillä olen viime aikoina ollut kauhean tuhlaavainen. Liikun niin paljon ulkona, että tarvitsen yhtä ja toista, näetkös, ja kun Sallie kehotti minua ostamaan sen, niin seurasin hänen neuvoaan. Uudenvuoden lahjani korvaa kyllä hinnan puolittain, mutta jäljestäpäin minua kadutti, sillä tiesin ettet hyväksyisi tuota ostosta.
John nauroi ja veti hänet luokseen sanoen iloisesti: — Älä mene piiloon. En minä lyö sinua, vaikka oletkin ostanut noin ihastuttavat kengät. Minä olen ylpeä vaimoni jaloista, eikä haittaa, vaikka hän maksaakin kahdeksan tai yhdeksän dollaria kengistään, jos ne vain ovat hyvät.
Kengät olivat yksi viime aikojen menoeristä, ja Johnin katse sattui hänen puhuessaan pysähtymään niihin. "Mitä hän sanoo kun pääsee niiden viidenkymmenen dollarin kohdalle?" ajatteli Meg vapisten.
— Voi, se on vielä pahempaa, olen ostanut silkkisen pukukankaan, Meg sanoi epätoivoisesti mutta tyynesti, sillä hän toivoi että pahin olisi pian ohi.
— No kultaseni, mikä se 'hirveä loppusumma' sitten on?