Tietä pitkin tuli reippain askelin pitkä, harteikas nuorukainen päässään pehmeä huopahattu ja takki auki reuhottaen. Hän loikkasi matalan puutarha-aidan yli viitsimättä pysähtyä avaamaan veräjää ja seisoi samassa rouva Marchin edessä ojennetuin käsin ja sanoi sydämellisesti:
— Tässä minä taas olen, äiti! Ja kaikki hyvin.
Viimeiset sanat olivat vastaus rouva Marchin hellän kysyvään katseeseen, jonka Laurien silmät kohtasivat niin vilpittöminä, että kohtaus päättyi äidilliseen suudelmaan kuten tavallisesti.
— Tämä on rouva Brookelle, ja sitä seuraavat antajan lämpimät onnittelut. Terve, Beth! Oletpa virkistävä näky, Jo. Ja sinä, Amy, olet aivan liian sievä naimattomaksi tytöksi.
Jutellessan Laurie ojensi ruskean paperikäärön Megille, vetäisi Bethiä palmikosta, virnisteli Jon suurelle keittiöesiliinalle ja elehti muka hurmaantuneena Amyn edessä. Kun hän oli tervehtinyt äitiä ja tyttöjä kädestä, kaikki alkoivat puhua yhteen ääneen.
— Missä John on? kysyi Meg levottomana.
— Hän ahertaa tänään, että saisi vapaata huomiseksi, rouvaseni.
— Kumpi joukkue voitti viimekertaisen ottelun, Teddy? kysyi Jo, joka yhdeksästätoista ikävuodestaan huolimatta seurasi yhä innokkaasti poikien urheilua.
— Me tietysti. Olisitpa ollut näkemässä.
— Miten jaksaa suloinen neiti Randal? Amy kysyi merkitsevästi hymyillen.